Viimeksi kirjoitetusta ehti kulua puolisentoista vuotta ja monta hyvää sekä huonoakin hetkeä. Ensimmäistä seurasi toinen, se elämän tosi pikkukakkonen ja perhe-elämä sai taas uusia ulottuvuuksia kuten vaipparallin ja metelin tuplaantuminen.
Nyt kun yhden sijasta täytyy huolehtia kahden lapsen hyvinvoinnista jää usein oma vaille huomiota, joskus pelkän ajanpuutteen vuoksi toisinaan taas väsymyksen. Tämä blogi on yksi niistä asioista, jotka voisivat auttaa jaksamaan; jäsentämään omia ajatuksia, ylipäätänsä miettimään muutakin kuin päivän menyytä tai siivottavan sotkun määrää , löytämään vertaistukea jne.
Nyt ymmärrän miksi ei suositella kahta alle 2-vuotiasta lasta samaan perheeseen ja sanonta "siinä ne kaksi menee kuin yksikin" ei kyllä pidä paikkaansa. Ehkä ennen kun ydinperhe oli isompi ja ne tukiverkot tiiviisti vierellä näin olikin, mutta nyt kun läheiset on levittäytyneinä ympäri maailmaa, ei auta kuin purra hammasta ja selviytyä.
Kuitenkin positiivisrealistina ajattelen että onpahan nyt kerralla lisääntymisprojekti hoidettu, sipiläisille uudet veronmaksajat. Hetken on vaikeaa ja raskasta, mutta luultavasti (toivottavasti) ajan myötä helpottaa kun käsitteet wc, lusikka, pukeminen jne. ymmärretään ja opitaan pikkuväen keskuudessa.
Yritän ajatella sitä hetkeä kun voin nauttia ateriani ilman että kukaan roikkuu tissistä, heittelee ruokailuvälineitä tai mölyää korviasärkevästä ruokapöydässä. Yritän ajatella myös ja toivon että voin katsella joku päivä jälkikasvuani ja ajatella että tämä kaikki oli sen arvoista. Etenkin tämän pikkukakkosen osalta toivon että lapseni voivat tulevaisuudessa jakaa iloja ja suruja keskenään, luottaa ja auttaa toisiansa; Sellaisia sisarusten välisiä asioita, joita itse ainoana lapsena en ole kokenut.
 |
| Tässä ikuistettuna se taianomainen hetki kun päiväunet sattuu samaan aikaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti