Elämän todellisuutta slummissa 3.8.

Paluu Maputoon tuntui aluksi hyvältä. Kaipasin jo takaisin työn pariin ja kakeltelemaan huonolla portugalillani. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisten parin viikon aikana että loma Suomessa oli aiheuttanut kummallista portugalin sanaston, kieliopin sekä kuullunymmärtämisen katoamista pääkopasta. Luultavasti tietotaito ei mihinkään ole hävinnyt vain painunut väliaikaiseen unohdukseen kuukauden mittaisen savon päläpättämisen seurauksena. Joten nyt keskityn oppimislukon hävittämiseen ja palaan portugalin kurssille pikimiten.

Töistäni en jaksa tässä sen kummemin kertoa, niistä tarinoin jo (niin kuin aina) Taksvärkin sivuilla.

Menneen viikon aikana olen saanut turhankin läheisiä muistutuksia Chamanculon ongelmista, jotka ovat elämän todellisuutta jokaisessa kehitysmaassa ja etenkin köyhimmillä asuinalueilla. Ensin kuulin erään kollegan työpaikalta joutuneen onnettomuuteen. Hänen luonaan vieraillessani selvisi että tämä ”onnettomuus”, joka saattoi hänet sairaalakuntoon, oli ollut poikaystävän nyrkit kera pullon. Seuraavaksi toinen kollega ilmoitti olevansa HIV positiivinen ja perjantaina, kaiken tämän lisäksi, menetimme yhden lapsen tanssiryhmästä tulipalossa, mukana meni myös pikkuveli. Hiljaiseksi vetää. Itkemään meinasin ryhtyä vasta vieraillessamme Hotel Polanassa, joka lienee Maputon hienoin hotelli. Halusimme haastatella hotellissa työharjoittelujaan tekeviä nuoria, seurataksemme kuinka harjoittelu on sujunut. Tämä ei tietenkään tullut kyseeseen ilman saatekirjeitä ja lupia monen eri tason johtajilta. Siinä vastausta odotellessamme, hotellin aulassa, katselin ohi vaappuvia isomahaisia pukumiehiä ja kuuntelin puolella korvalla viimeisen päälle pyntättyä vuorovastaavaa, joka selitti meille hotellin byrokratiaa tällaisten vierailujen suhteen. Katselin peilikuvaani kiiltäväksi hinkatusta lattiasta ja Chamanculon tomusta likaantuneita kengänkärkiäni. Suututti, ällötti ja suretti eriarvoisuus, joka vallitsevat Hotel Polanan ja Chamanculon välillä. Vierailun jalkeen selitin työkavereilleni että Suomessa ei tällaisen mittakaavaan eriarvoisuutta ole ja siksi se on minulle erityisen hankalaa sulattaa. Mietin myös, tulenko siihen koskaan turtumaan, ja toistaiseksi tuntuu että en.

Launatai-ilta Chamanculossa

Rankan viikon lopuksi yritin hieman piristää tunnelmaa (tosin kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kukaan ei ole sen kummemmin valittanut tai näyttanyt masentuneelta) pyöräytin lounaaksi pizzaa ja jälkkäriksi porkkapiirakkaa. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa kun ruokapöytä tyhjeni. Tätä kirjoittaessani lapset ovat tulleet taas tanssimaan ASSCODECHAn pihalle, vapaa-ajan aktiviteettien merkeissä. Lapset vastavat kuorossa opettajan kysymykseen kuinka voitte: ”Estamos bem!” (Voimme hyvin!) Niin kauan kun henki pihisee ja ääntä lähtee mosambikilaisten vastauksen mukaan he voivat lähes aina hyvin, todellisuus on usein aivan jotain muuta.