Oi kotimaani

Viisi viikkoa takana Suomilomaa ja paluu arkeen on taas edessä.  Suomessa ollessani Mosambikin elämä tuntuu unelta ja toisaalta taas aina Mosambikissa ollessani Suomi tuntuu niin epätodelliselta. Hyppääminen näiden kahden maailman välillä ei kuitenkaan ole vaikeaa; siinä auttavat vähintäänkin aina kahden päivän pituinen matkustus, jonka aika kulttuurierot ja ympäristö  vähän niin kuin liukumalla vaihtuvat.

Maputosta bussilla lähdettäessä Johannesburgiin päin ympäristö alkaa siistiytyä ja heti rajan jälkeen sekä metsät että pellot ovat eurooppalaisittain siisteissä riveissä. Etelä-Afrikasta ja yleensä yhden tai kahden kansainvälisen lentokentän aikana porukka alkaa kansainvälistyä ja vaaleaa väriä näkyä jo enemmän. Mikäli viimeinen vaihto on esim. Amsterdamissa tai Berliinissä, Helsinkiin lähtevän lennon portilla kuulee jo suomeakin ja ensimmäiset väristykset oman kielen käytöstä alkavat. Jos on rahaa ja onnea ollut ja lento on Finnairin, saattaa tarjolla olla jopa Hesari tai jotain ruisleivän tyyppistä.

Tällä kertaa tunsin ensimmäistä kertaa oikein riemua Suomeen lähtemisestä. Oli kova ikävä vanhempia, yhtä vielä elossa olevaa isovanhempaa ja tietenkin ystäviä. Saunaa, ruisleipää, järviä ja muuta suomalaista myös kaivaten, mutta jo vähenevässä määrin.

Reilu kuukausi meni kuin siivillä: saunoin lähes joka päivä, ratsastin hurmaavilla issikoilla pohjanmaan metsissä ja pelloilla, istuin laiturilla katselemassa järvimaisemaa, ajoin autolla ympäri Suomea yli 2000 kilometriä, juhlittiin kesäyössä kavereiden kanssa aamuun asti, naurettiin, itkettiin, muisteltiin ja suunniteltiin tulevaa. Yhtään kertaa ei tullut kulttuurishokkiolo, mikä aina ennen Afrikasta tullessa on iskenyt kotimaassa ja nautin olostani täysillä.

Issikoiden selassa Pohjanmaalla, Malkakoskella

Onnellisena onnenpyorassa

Suonenjoki haltuun

Myös ensimmäistä kertaa pois lähtiessä tuntui että olisin vielä mielellään jäänyt Suomeen ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun näin Suonenjoen juna-aseman ja isän vilkuttamassa junan ikkunasta. Mietin ennen lähtöäni miksi en enää tuntenut niin suurta hinkua palata Afrikkaan kuin aikaisemmin, eikä Suomessa olo tuntunut yhtään hullummalta. Ensinnäkin luulen että olen aikuistumassa ja tunnen olevani jo niin itsenäinen, pesästä pois lentänyt, että välimatkaa vanhempiin ei enää tarvitse itsenäisesti elämiseen. Toiseksi, rakas isoisäni alkaa olla jo melko vanha ja haluaisin viettää hänen kanssa enemmän aikaa kuin kerran vuodessa, puhumattakaan kaikista muista rakkaista.

Nyt kun Maputon valot jo häämöttävät, tuntuu hyvältä palata. Bussi on täynnä iloista puheensorinaa ja ikkunoista näkyy Afrikan laskeva aurinko. Kaikki Afrikassa käyneet tietävät kuinka lumoava tuo pieni hetki ennen pimeyttä on. Sukat pakkasin jo laukkuun rajalla ja alkoi melkein jo naurattaa rajalla säätäminen viranomaisten kanssa. I´m back home!

Muutosten matkassa

Toukokuun alussa istuin sängylläni kodissamme Malangassa ja katsoin kun vesi lilluu pitkin kaunista parkettilattiaa. Naapurin vesiputki, joka kulkee asuntojen välisen seinän välillä, poksahti eräänä aamuna ja vesi valui olohuoneemme seinästä pitkin asunnon lattiaa aina keittiöön asti. Laskeskelin mielessäni millainen lasku korjauksesta tulee. Eipä jäänyt minun maksettavakseni, mutta siinä mopin varressa ollessani ei naurattanut. Tulvan jälkeen, tietenkin minun syntymäpäiväni viikolla sairastuimme, minä ja kaksi kämppistäni, malariaan. Onneksi malaria oli kahden rastin, lievempää tyyppiä, joten lääkkeet saatuamme olimme kaikki jo neljän päivän jälkeen sairastumisesta, jalkeilla.

Uuden kodin siivousurakka

Poijjaat pihansiivoustalkoissa (=yksi tekee ja muut kattoo vierestä)

No näitä sattuu, mutta elämä on taas vaihtanut suuntaansa ja tällä kertaa näyttää että Jaanan elämänkertomukseen tulee taas luku, jota ei helposti unohda. Niinpä tämän blogin sisältö muuttuu ja luvassa on tarinoita uudesta elämästä Mosambikissa.

Vuoden ETVO vapaaehtoisjakson loputtua jäin Mosambikiin kuulostelemaan josko töitä löytyisi. Jyväskylän maisteriohjelmaan eivät edes kutsuneet haastatteluun, joten näyttää että akateeminen ura on meikäläisen osalta jos ei nyt poissuljettu niin ainakin lykkääntynyt. Parin kuukauden ajan näytti siltä että töitä ei Mosambikista löytyisi kunnes olin illanvietossa Chamanculossa sijaitsevan Sigauque projektin konsertissa. Oli sateinen päivä ja yleisöä oli vähemmän kuin bändissä soittajia. Yleisökadon johdosta ehdin juttelemaan projektin luojan, kanadalaisen muusikon ja yhteisömediahankkeita tuottavan yrittäjän kanssa. Kerroin että paluu Suomeen on edessä, koska töitä ei ole löytynyt. No nykyinen pomoni ehdotti tapaamista seuraavalle viikolle ja kappas uusi työpaikka oli siinä.

Ensimmäisen reilun kuukauden työjakson aikana olen tehnyt radiohaastatteluja Maputossa ja Gazan maakunnassa tulva-alueilla, editoinut, järjestellyt tapaamisia, toiminut baarimikkona ja kaikkea mitä en nyt muista. Enpä ole ennen tällaisessa työssä ollut, jossa joka päivä tulee opittua niin paljon uutta ja ihmetellyt kuinka kova luotto pomolla on meikäläisen kapasiteettiin. Joka päivä on menty niin kauas tutulta turvalliselta mukavuusalueelta, että tuskin sellaista enää onkaan ja kaikki nämä haasteet antavat vain järjettömästi energiaa joka päivään. Luultavasti vuoden vapaaehtoishengailun jälkeen juuri tällaista haasteryöppyä olenkin tarvinnut.

Uusi työkaveri

Ensimmäinen työkeikka Gazan maakuntaan, Chibuto

Uudelleensijoitusleiri Chibutossa

Radiohaastattelua tekemässä uudelleensijoitusleirillä Chibutossa.

Tulvassa kaiken menettänyt Gloria, väliaikaisen telttansa sisällä.

Casa Sigauque

Työpaikalla rakennustyömaata