Lasten kanssa maailmalle

Kun sain paikan UN Womenin toimistolta Maputosta, mietin muutamaan otteeseen uskallanko kahden pienen lapsen kanssa lähteä tropiikkiin. Koska Mosambik maana oli tuttu, enkä ollut lähdössä matkaan yksin lasten kanssa, ei päätös lopulta lähteä, ollut vaikea.

Vaikka Mosambik olikin ennestään tuttu, muutamat käytännön seikat huolestuttivat lapsia ajatellen: löytyykö kananmuna-vehnä allergikollemme sopivaa syömistä, malaria, päivähoidon järjestäminen ja lasten soputuminen ylipäätänsä uuteen ympäristöön sekä kulttuuriin.

Monet noista huolista ovat hälvenneet täällä vietettyjen kuukausien jälkeen. Kaurahiutaleita ja muita vehnättömiä tuotteita on löytynyt ihmeen hyvin jopa Maputosta (tosin allergikko jo sietää vehnää, joten kaura-riisikakkusten leipominen on jäänyt) ja muutenkin Mosambik on ilmeisesti siirtymässä 2000 luvulle vauvojen ja lasten ruokkimisen suhteen. Olen löytänyt jopa näitä niin käteviä smoothie -pusseja, jotka vielä Suomessa olivat lasten mieleen. 

Vasemmalla Maputosta loytamiani smoothieeita ja oikealla Suomesta tuomiani tayttopusseja.

Lasten terveys ja etenkin se malaria vieläkin ajoittain huolestuttavat. Malariaa ei olla kukaan sairastettu (kopkopkop), mutta perinteisiä lasten sairauksia, mahavaivoja ja flussaa, ihan samassa määrin kuin Suomessakin. Huolta helpottaa moskiittoverkot sekä muu suojautuminen itikoilta ja YK:n tarjoama terveysvakuutus koko perheelle.

Päivähoito on myös järjestynyt lapsille. Esikoinen aloitti reilun kuukauden tänne saapumisen jälkeen paikallisessa päiväkodissa, jossa lapsia 0-5 ikävuoteen. Suomalaisiin päiväkoteihin verrattuna, mosambikilainen varhaiskasvatus on hieman erilaista; jo aivan pienestä pitäen lapset joutuvat keskittymään istualteen erilaisiin oppiaineisiin joka päivä, ei toki koko päivää mutta osan. Meidän vilkkaalle esikoiselle melko haastavaa keskittyä tällaiseen toimintaan, ja jo ensimmäisessä päiväkodin antamassa "arvioinnissa" (kirjallinen sellainen) tästä mainittiin useaan kertaan.

Päiväkodit ovat täällä Maputossa ainakin suurin osa yksityisiä ja tietenkin maksullisia. Päiväkotibisnes on täällä todellakin bisnestä ja vähän väliä kotiin tulee uusia ideoita miten rahastaa lisää vanhempia. Vaikka esikoisen päiväkoti ei todellakaan ole halvimmasta päästä, on kuukausimaksu vain noin 170€, eli ei nyt suomalaisittain mitään päätähuimaavia summia. Toki monelle paikalliselle aivan liian kallis. Halvin päiväkoti mitä me kävimme katsastamassa oli noin 70€/kk.

Päiväkotiaskartelut ne on samanlaisia joka puolella maailmaa. Tässä pääsiäisen tuliainen kotiin.

Äitienpäiväkortti.

Kuopusta emme halunneet vielä laittaa suureen päiväkotiin ja hänelle löysimme hyvän lastenhoitajan kotiin. Kyllä! Lastenhoitaja kotona 5 ja puoli päivää viikossa! Joka lastenhoidon lisäksi tekee lähes kaikki kotityöt ja kaikki tämä lysti maksaa hävyttömän vähän, alle 100 euroa kuussa. Maksan lisäksi aina ekstraa ylityötunneista sekä jos hän jää yöksi, että pääsemme puolison kanssa ulos. Tästä aiheesta toisella kertaa ehkä enemmän!

Erin päiväkodin takapihalla tutustumassa.

Puolen vuoden kulttuurishokki

Niin se meni puoli vuotta hujahtaen uudessa arjessa. Kaikesta innosta ja tahdosta huolimatta aikaa blogikirjoittamiselle ei liiennyt. Ne harvat omanajan hetket vietin hevosen selässä tai kavereiden kanssa. Nyt Suomiloman kirvoittamana ja muutaman tutun rohkaisemana ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ja ehkä nyt jo puolen vuoden uuteen arkeen totuttelun jälkeen uskallan varastaa muutaman hetken sieltä täältä ja kirjoitella tännekin jotain.

Todellakin, uusi työ YK:n naisasioiden toimistossa Maputossa on täyttänyt päivät ja etenkin tämän naisen päivittäisen ruutuajan. Iltaisin ei todellakaan tee mieli enää tuijotella ruutua kun on käyttänyt suurimman osan päivästä siihen. Toimistotyö on uuvuttavaa ja valitettavasti tämä YK ei taida olla meikäläisen unelmaduuni kaikkine byrokratioineineen ja diplomatioineen. Ne ketkä mut hyvin tuntee tietää etten ole sitten yhtään diplomaattinen vaan enemmän toiminnan ja käytännön ihminen. Vielä puoli vuotta kuitenkin sopimusta jäljellä ja sen aion toki loppuun katsoa ja imeä oppia tulevaa varten.

Elämä muuten Maputossa on pikkuhiljaa alkanut tuntua arjelta. Reilun kuukauden jälkeen saapumisesta löydettiin oma asunto (hampaita jo kiristeltiinkiin sukulaisten tykö), vanhemmalle lapselle löytyi ihan ok päiväkoti ja nuoremmalle ihana nanny kotiin, joka samalla hoitaa KAIKKI kotityöt!!!! Näistä kaikista voisin toki turinoida lisääkin ja teenkin sen jahka ehdin. 

Etenkin lasten kanssa, moni asia täällä on erilaista kuin Suomessa vaikka noin niinkuin kuulostaa samalta. Varsinkin lasten kasvatuksessa ja kohtelussa on paljon eroja sekä kuinka lapsia koulutetaan jo päiväkodista lähtien. Mutta siltikin arki on arkea joka puolella maapalloa.

Heinäkuussa vietettiin ihanat kolme viikkoa Suomessa äiteen ja isän luona, mökillä, metässä, ystäviä ja sukulaisia nähden. Nyt ensimmäistä kertaa oli sellainen olo että olisin halunnut jäädä Suomeen, ainakin vielä vähän pidemmäksi aikaa ja ehkä juuri siksi oli pienoinen kulttuurishokki saapua Maputoon eilen; Jo lentokentällä poliisit alkoivat hiilosta "ei mistään", kotona ei vettä (pieleen menneen tankkiremontin jäljiltä, jota ei oltu valvomassa), joka paikassa roskaa ja pölyä jne. This is Africa -juttuja. Tiedän kyllä, että parin viikon päästä en enää taas huomaa mitään ja olen enemmän kuin tyytyväinen.

Ja vaikka kuinka paljon harmitti edellämainitut asiat ja esim. kotikadun nakuksi leikatut akaasia puut, Manica olut maistui yhtä hyvältä kuin ennenkin, koti oli yhtä täynnä tuttuja ja ystäviä ja ihmiset yhtä iloisia kadulla sekä kaupoissa. On ihan hyvä olla taas takaisin pienoisesta kulttuurishokista huolimatta.

Paluu toiseen todellisuuteen

Näin pääsi käymään että kimpsut ja kampsut laitetaan taas laatikoihin ja osa pakataan matkalaukkuihin. Lapsille puhutaan jo hyvissä ajoin uudesta kodista kaukana Suomesta, lentokonematkasta, lämpimästä ja lukuisista sukulaisista, jotka jo odottavat kärsimättömänä.

Vanhempainvapaata oli vielä muutama kuukausi jäljellä ja maisteriopinnot kesken, kun hieman vitsillä hain työpaikkaa Maputosta. Ajattelin: Katsotaan miten käy ja minkälaiset mahdollisuudet on saada työpaikka johon vaaditaan maisterintutkinto ja jota siis vielä virallisesti minulla ei ole. Tottakai sitten sain sen työpaikan. Näinhän se menee, kun jotain oikein etsimällä etsii tarpeeseen niin ei löydy mutta sitten se tupsahtaa eteen kun vähiten odottaa.

Kyllä nyt alkaa tuntua, että jotkin suuremmant voimat tätä elämää ohjailee ja turha on pyristellä vastaan. Tutuille selittelin että joo no mietitään nyt vielä otanko paikkaa vastaan kun vauva niin pieni vielä ja opinnot kesken jnejne, mutta suoraan sanottuna tiesin heti että en voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. 

En myöskään suostu ottamaan huonomutsi leimaa, pienten lasten viemisestä kehitysmaahan vaikka tarjolla on maailman parasta palvelua täällä Suomessa. Tottakai harkitsimme tätä tarkkaan yhdessä. Plussat voittivat kuitenkin miinukset ja nyt Suomen tarjoillessa parasta talveaan siirrytään muutama aste lämpimämpään. Perillä odottaa laaja sukulaisten sekä ystävien turvaverkko ja työn puolesta hyvät järjestelyt.

Vaasa, jossa ehdimme olla siis vain reilun vuoden verran, jäi taakse ja en voi sanoa että ikävä sinne tulee. Savon kaipuu ja sen lupsakat ihmiset eivät tästä tytöstä lähde. Muuton jälkeen olemmekin kärvistelleet isäni nurkissa, Savossa odottelemassa byrokratian rattaan pyörähdystä, laukut pakattuina, valmiina lähtökuopissa suuntana Afrikan (Savo) Mosambik.

Papan kanssa mökillä

Siionin silta Suonenjoella

Tällä kertaa Mosambikin reissusta tulee minulle varmasti työntäyteinen niinkuin aikaisemminkin, mutta nyt olennaisesti erilainen koska ne lapset. Yritän olla miettimättä kauhuskenaarioita, joissa tullaan ensimmäisellä maitojunalla kotiin ja olen melko luottavaisin mielin että lapset sopeutuvat ja saavat nauttia Mosambikin hyvistä puolista.

Viimeiset kolme vuotta ovat menneet raskaana, univelkaisena, yliopiston kirjastossa pänttäämässä ja ihan varmasti parin vuoden päästä nämä ajat muistaa vain kuvina ja videopätkinä, joita on tullut räpsittyä sieltä täältä. Monet tutut, joilla on lapsia näin pienellä ikäerolla, ovat sanoneet että näistä ensimmäisistä vuosista ei paljoa muistiin jää. Luulen että tämä ei helpotu tai muutu Maputossa joten olen lujasti päättänyt yrittää aktivoitua täällä blogissa, jonka Mosambikin matkaa varten alunperin aloitin ja jonka avulla kokemukset jäävät paremmin mieleen.

Tällä kertaa varmasti ihmetyttää ja kirjotuttaa lasten sopeutuminen täysin erilaiseen kulttuuriin (vaikkakin ovat saaneet jo sen vaikuitteita täällä Suomessa, ruoan, musiikin, kielen ja vierailijoiden muodossa), äidin rooli ja vanhemmuus Mosambikissa, arjen haasteet ja ilot sekä ihan vaan se lapsiperheen arki, mikä voi siellä olla hyvin erilaista kuin Suomessa.

Kuopion Henkasta bongattua

Ate já amigos!