Niin se meni puoli vuotta hujahtaen uudessa arjessa. Kaikesta innosta ja tahdosta huolimatta aikaa blogikirjoittamiselle ei liiennyt. Ne harvat omanajan hetket vietin hevosen selässä tai kavereiden kanssa. Nyt Suomiloman kirvoittamana ja muutaman tutun rohkaisemana ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ja ehkä nyt jo puolen vuoden uuteen arkeen totuttelun jälkeen uskallan varastaa muutaman hetken sieltä täältä ja kirjoitella tännekin jotain.
Todellakin, uusi työ YK:n naisasioiden toimistossa Maputossa on täyttänyt päivät ja etenkin tämän naisen päivittäisen ruutuajan. Iltaisin ei todellakaan tee mieli enää tuijotella ruutua kun on käyttänyt suurimman osan päivästä siihen. Toimistotyö on uuvuttavaa ja valitettavasti tämä YK ei taida olla meikäläisen unelmaduuni kaikkine byrokratioineineen ja diplomatioineen. Ne ketkä mut hyvin tuntee tietää etten ole sitten yhtään diplomaattinen vaan enemmän toiminnan ja käytännön ihminen. Vielä puoli vuotta kuitenkin sopimusta jäljellä ja sen aion toki loppuun katsoa ja imeä oppia tulevaa varten.
Elämä muuten Maputossa on pikkuhiljaa alkanut tuntua arjelta. Reilun kuukauden jälkeen saapumisesta löydettiin oma asunto (hampaita jo kiristeltiinkiin sukulaisten tykö), vanhemmalle lapselle löytyi ihan ok päiväkoti ja nuoremmalle ihana nanny kotiin, joka samalla hoitaa KAIKKI kotityöt!!!! Näistä kaikista voisin toki turinoida lisääkin ja teenkin sen jahka ehdin.
Etenkin lasten kanssa, moni asia täällä on erilaista kuin Suomessa vaikka noin niinkuin kuulostaa samalta. Varsinkin lasten kasvatuksessa ja kohtelussa on paljon eroja sekä kuinka lapsia koulutetaan jo päiväkodista lähtien. Mutta siltikin arki on arkea joka puolella maapalloa.
Heinäkuussa vietettiin ihanat kolme viikkoa Suomessa äiteen ja isän luona, mökillä, metässä, ystäviä ja sukulaisia nähden. Nyt ensimmäistä kertaa oli sellainen olo että olisin halunnut jäädä Suomeen, ainakin vielä vähän pidemmäksi aikaa ja ehkä juuri siksi oli pienoinen kulttuurishokki saapua Maputoon eilen; Jo lentokentällä poliisit alkoivat hiilosta "ei mistään", kotona ei vettä (pieleen menneen tankkiremontin jäljiltä, jota ei oltu valvomassa), joka paikassa roskaa ja pölyä jne. This is Africa -juttuja. Tiedän kyllä, että parin viikon päästä en enää taas huomaa mitään ja olen enemmän kuin tyytyväinen.
Ja vaikka kuinka paljon harmitti edellämainitut asiat ja esim. kotikadun nakuksi leikatut akaasia puut, Manica olut maistui yhtä hyvältä kuin ennenkin, koti oli yhtä täynnä tuttuja ja ystäviä ja ihmiset yhtä iloisia kadulla sekä kaupoissa. On ihan hyvä olla taas takaisin pienoisesta kulttuurishokista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti