Jänniä ammatteja ja työpajoja

Mosambikissa, niinkuin varmaan useimmissa Afrikan maissa, erilaisia keinoja tienata elantoa riittää niin pitkälle kuin mielikuvitustakin. Näiden Mosambikissa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut jos jonkinlaista kauppamiestä ja –naista. Pahvilaatikoista keitettyjä kananmunia kauppaavat pojat, massiivisia  olohuoneen mattoja ja naulakoita katuja pitkin kanniskelevat ja raakaa kaaliraastetta tarjoilevat ovat jokapäiväinen näky. Kengänkiillottajat ja –korjaajat katujen kulmissa ovat ehkä vähän tutumpia ammatteja, tosin Suomesta jo lähes sukupuuttoon kuolleita. 

Kadullakauppaajia on siis monenlaisia, mutta äänekkäimpiä heistä ovat vihannesten myyjät. Myyjillä on yleensä nyytillinen vihanneksia päänsa päällä tai kottikärryissä kuljetettuina ja markkinointi tapahtuu kovaan ääneen kadulla huudellen. Jokaisella kauppaajalla on persoonallinen, kantava ääni ja yleensä he käyttävät paikallista changanan kieltä. Alkuajoista ihmettelin mitä runonlaulajia kadulla kulkee, kunnes hoksasin myytävät tuotteet. Vihannesten lisäksi tähän tapaan myydään muun muassa luutia. 

Erikoisemmasta päästa ovat kenties kynnenlakkaajat. Kyseinen ammattikunta koostuu yleensä nuorista miehistä, jotka kanniskelevat kynsilakkapulloja tökättynä laudanpatkään. Heiltä voi ostaa kynsihuollon, viilauksineen ja lakkoineen halpaan hintaan ja palvelu suoritetaan tietenkin kadulla juuri siinä kohtaa missä ollaan tavattu. Itse en ole palvelua ole kokeillut, mutta seuratessani paria suoritusta olen todennut etta laatu ei välttämättä ole parhaasta mahdollisesta päästä, toisaalta mitä voi vaatia kynnenlakkaukselta pölyisellä kadulla.

En loytanyt tekstiin sopivia kuvia niin laitoin muuta. Tassa Talvinan ja Delmon kanssa Catembella.

Myos Catembelta; vanhukset kuluttamassa aikaansa rannalla

Järjestökentällä mosambikilaiset rakastavat erilaisia seminaareja ja työpajoja. Ja kukapa ei nyt pitäisi päivän tai parin vaihtelusta työpaikan arkirytmiin ja tietenkin ilmaisia ruokailuja, yleensä hulppeilla buffettiruoilla. Vaikka olen ollut vain vapaaehtoisena ASSCODECHAlla olen päässyt jo muutamaan otteeseen mukaan tallaisiin tapahtumiin. Itselleni tapahtumat ovat olleet hyviä oppimistilanteita sekä kielen että paikallistuntemuksen kannalta, ASSCODECHAlle nämä tilaisuudet ovat lähinnä verkostoitumista ja yhteydenpitoa muihin järjestöihin.

Viimeisimmässä työpajassa, Maputon alueen yksityisen vesifirman järjestämässä, sain makua paikallisten tavasta fasilitoida tälläisia tapahtumia. Tilaisuudessa käsiteltiin Maputon vedenjakelun ongelmia ja kuinka niitä voitaisiin ehkäistä sekä korjata tehokkaammin. Tietenkin aloitettiin kansallishymnillä, joka on muuten melkoisen pitkä! Siinä toisia kuunnellessa (en osaa vasta kun noin puolet kertosäkeestä) mietiskelin että aika hassulta tuntuisi Suomessa aloittaa seminaari hoilaamalla Oi maamme viimeistä säkeistöä myöten. Suomessa uskonnollisuus ja isänmaallisuus lienevät sen verran pannassa että tällaiset käytännöt tuntuvat meikälaisen sukupolvelle jo oudoilta. Viimeisimmät samankaltaiset muistot omasta elämästä lienevät ala-asteen toiselta luokalta, jonka vanhanaikainen opettaja laittoi meidät lapsukaiset hoilaamaan virsiä harmoonin säestyksellä joka aamu pulpetin vierellä sievassä jonossa.  Se lienee  Suomessa nykymitan mukaan pakottamista, toisin kuin mosambikilaiset tuntuvat pitävän näistä perinteistä. Mosambikin kansallishymni ei mielestäni hienoisessa melankolisuudessaan oikein sovi afrikkalaiseen menoon ja meininkiin mutta ainaakaan siinä ei enää, kuten kämppikseni minua sivisti, kiitellä Frelimoa, monipuoluejärjestelmää toteuttavan maan hallitsevaa puoluetta.

Jalkapallookin piti kayda katsomassa. MAMBAS OI! (Mozambique-Marocco 2-0 tai jottain sellasta, voitettiin kumminkin)

Loikkauksia yhteiskuntaluokasta toiseen 6.9.2012

Kuten edellisessä kirjoituksessa jo kerroin liikkumisestani Chamanculon ja Hotel Polanan todellisuuksien välillä, ei oma asumisenikaan Maputossa ole jäänyt yhden yhteiskuntaluokan varaan.

Suomessa olen lapsuuteni viettänyt, toki voin myöntää, etuoikeutetusti suuressa omakotitalossa järven rannalla. Sittemmin kotoa muutettuani 16 -vuotiaana olen aina asunut kaupunkiasunnoissa, yleensä halvimmassa mahdollisessa vaihtoehdossa. Nyt 8 kuukauden Maputossa oleskelun jälkeen olen asunut jo kolmessa erilaisessa asunnossa ja kaupunginosassa.

Puolet tähänastisesta ajastani Maputossa vietin Bairro 25 de Julhossa, Choupalissa. Jokainen aamu sain taistella paikastani tai ainakin puolikkaasta sellaisesta, chapan kyydissä muiden töihin kiiruhtavien kanssa ja sama toisinpäin kotiin mennessä. Tähän alemman luokan elämäntyyliin kuuluivat myös saavikylvyt, sähkö- ja vesikatkot, pulleat torakat ja hikoilu aaltopeltikaton alla kesäaikaan. Tosin sain nauttia hyvästä mosambikilaisesta kotiruoasta, mukavista illoista naapureiden, perheen ja tuttujen kanssa sekä lasten iloisesta naurusta pitkin päivää.

Seuraavaksi, monien tapahtumien ja mutkien kautta, päädyin Sommerschieldin hienostoalueelle keskustaan. Sambian edesmenneen presidentin mukaan nimetty katu, Avenida Kenneth Kaunda, on tunnettu lähetystöistä sekä lähetystöjen residensseistä. Leveä, nelikaistainen katu ei valitettavasti apostolin kyydillä kulkevaa savolaista kovin hyvin palvellut. Jo tottuneena katukauppaan ja ostosten tekemiseen ohikulkiessa, Kenneth Kaundalta puuttui lähes kaikki tarvittava. Kiitos kollegoideni ja sisuni ruokakasseja kantaessani, sain itseni ruokittua ja joskus jopa talon kaksi koiraa, jotka uskollisesti vartioivat hulppeaa, tosin hieman ränsistynyttä, kotiani. Choupalin iloiset illat ja yhdessäoleminen puuttui lähes tyystin. Ainoastaan koirat jaksoivat seurata tekemisiäni taukoamatta. Tosin täytyy mainita että lisämaustetta, muuten melko tylsään hienostokortteliin, sähkölanka-aitojen taakse, toivat muut talon asukkaat, jotka itseni lailla vuokrasivat makuuhuoneen jakaen muut tilat muiden asukkaiden kanssa. Etelä-Afrikkalainen nuorine, paikallisine seuralaisineen, pakistanilaiset liikemiehet, hieman alkoholisoitunut ravintoloitsija, äänekkäästi bailaava talonomistaja, suomalainen boheemi akateemikko ja lukuisat vierailijat ansaitsisivat oman tosi-tv ohjelman.

Entinen koti Sommerschieldissa

Olin jo matkannut melkoisen matkan alemman luokan asumuksesta porvarilliseen Maputoon. Täytynee siis kokeilla jotain siltä väliltä. Nyt kirjoitan Mahlangalenin asuinalueelta, Praca das Mangeirasista, joka ei itse asiassa ole kovin kaukana Sommerschieldistä, mutta on selvästi keskiluokkaisempaa seutua. Toissailtana lähtiessäni tapaamaan ystävääni, astuin kadulla melkein rotan päälle ja muutenkin kadut ovat täällä selvästi saastaisempia, tosin päällystettyjä eikä pehmeää hiekkaa kuten Choupalissa.

Asun kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, kahden makuuhuoneen ja olohuoneen asunnossa, kahden muun kanssa. Takaovestamme pääsee katolle, josta aukeavat hienot maisemat Maputon ylle ja alakerrasta löytyy leipomo sekä olutkuppila. Aamuisin työpaikalle ei tarvitse ottaa kuin yksi puolityhjä chapa ja ostokset hoituvat kätevästi kotimatkalla ilman suurempia ponnisteluja.

Nakyma kadunpuoleiselta parvekkeelta Praca das Mangeirasille

Uusi kotikatu

Takapihan parvekkeelta Maputon kattojen ylle

Yksinäinen hehkulamppu vielä kaikuvan huoneeni katossa vilkkuu ajoittain. Uusi kämppikseni kertoi että se on Mahlangalenissä yleistä. Ja aina asunnosta lähtiessäni sekä nukkumaan mennessä pitää muistaa lukita kuusi salpaa sekä kolme lukkoa, myös parit munalukot ovat olleet harkinnassa. Pieniä, afrikkalaiseen kaupunkiasumiseen liittyviä murheita ja ainakin näin parin yön jälkeen tämä Maputolainen keskiluokkainen asuinalue tuntuu sopivan minulle. Ei liikaa eikä liian vähän kurjuutta tai ylellisyyttä. Niin eikös se ole se suomalainen keskiverto opiskelijakämppä!

Elämän todellisuutta slummissa 3.8.

Paluu Maputoon tuntui aluksi hyvältä. Kaipasin jo takaisin työn pariin ja kakeltelemaan huonolla portugalillani. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisten parin viikon aikana että loma Suomessa oli aiheuttanut kummallista portugalin sanaston, kieliopin sekä kuullunymmärtämisen katoamista pääkopasta. Luultavasti tietotaito ei mihinkään ole hävinnyt vain painunut väliaikaiseen unohdukseen kuukauden mittaisen savon päläpättämisen seurauksena. Joten nyt keskityn oppimislukon hävittämiseen ja palaan portugalin kurssille pikimiten.

Töistäni en jaksa tässä sen kummemin kertoa, niistä tarinoin jo (niin kuin aina) Taksvärkin sivuilla.

Menneen viikon aikana olen saanut turhankin läheisiä muistutuksia Chamanculon ongelmista, jotka ovat elämän todellisuutta jokaisessa kehitysmaassa ja etenkin köyhimmillä asuinalueilla. Ensin kuulin erään kollegan työpaikalta joutuneen onnettomuuteen. Hänen luonaan vieraillessani selvisi että tämä ”onnettomuus”, joka saattoi hänet sairaalakuntoon, oli ollut poikaystävän nyrkit kera pullon. Seuraavaksi toinen kollega ilmoitti olevansa HIV positiivinen ja perjantaina, kaiken tämän lisäksi, menetimme yhden lapsen tanssiryhmästä tulipalossa, mukana meni myös pikkuveli. Hiljaiseksi vetää. Itkemään meinasin ryhtyä vasta vieraillessamme Hotel Polanassa, joka lienee Maputon hienoin hotelli. Halusimme haastatella hotellissa työharjoittelujaan tekeviä nuoria, seurataksemme kuinka harjoittelu on sujunut. Tämä ei tietenkään tullut kyseeseen ilman saatekirjeitä ja lupia monen eri tason johtajilta. Siinä vastausta odotellessamme, hotellin aulassa, katselin ohi vaappuvia isomahaisia pukumiehiä ja kuuntelin puolella korvalla viimeisen päälle pyntättyä vuorovastaavaa, joka selitti meille hotellin byrokratiaa tällaisten vierailujen suhteen. Katselin peilikuvaani kiiltäväksi hinkatusta lattiasta ja Chamanculon tomusta likaantuneita kengänkärkiäni. Suututti, ällötti ja suretti eriarvoisuus, joka vallitsevat Hotel Polanan ja Chamanculon välillä. Vierailun jalkeen selitin työkavereilleni että Suomessa ei tällaisen mittakaavaan eriarvoisuutta ole ja siksi se on minulle erityisen hankalaa sulattaa. Mietin myös, tulenko siihen koskaan turtumaan, ja toistaiseksi tuntuu että en.

Launatai-ilta Chamanculossa

Rankan viikon lopuksi yritin hieman piristää tunnelmaa (tosin kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kukaan ei ole sen kummemmin valittanut tai näyttanyt masentuneelta) pyöräytin lounaaksi pizzaa ja jälkkäriksi porkkapiirakkaa. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa kun ruokapöytä tyhjeni. Tätä kirjoittaessani lapset ovat tulleet taas tanssimaan ASSCODECHAn pihalle, vapaa-ajan aktiviteettien merkeissä. Lapset vastavat kuorossa opettajan kysymykseen kuinka voitte: ”Estamos bem!” (Voimme hyvin!) Niin kauan kun henki pihisee ja ääntä lähtee mosambikilaisten vastauksen mukaan he voivat lähes aina hyvin, todellisuus on usein aivan jotain muuta.

Ulkomailla kotimaassa

Blogin kirjoittaminen jäi melko pitkäksi aikaa. Mietin syytä miksi en enää viitsinyt kirjoittaa samalla innolla kokemuksistani Maputon arjessa, samanlaisella vaivattomalla innolla, jolloin ei edes tarvitse miettiä mitä kirjottaisi. En keksi muuta syytä kuin että elämäni Maputossa arjistui (oma sana, kai) eli uudet asiat kulttuurista, arjesta, kaikesta jokapäiväistyivät eikä mikään tuntunut enää uudelta ja jännittävältä. Nyt kuukauden Suomessa oleskeltuani Maputon elämä tuntuu unelta, jota on jo ikävä ja voisin kirjoittaa siitä miltä Suomessa tuntuu elää. Siis teenpä niin.

Jo Helsinki-Vantaan lentokentällä ihmettelin kun ihmiset eivätkään hymyilleet takaisin ja sitten tuli itselle hölmö olo kun yrittää ottaa kontaktia kaikkiin vastaantuleviin. Suonenjoella, lapsuudenmaisemissani, ihmettelin neljä päivää neljän seinän sisällä kun kukaan ei soita tai tule käymään, vain viestejä naamakirjaan. Kirjoitinkin Maputossa asuvalle tuttavalleni siitä kuinka tuntuu että spontaani sosiaalinen kanssakäyminen Suomessa onnistuu vain baaritiskillä pilkun jälkeen. Kärjistystä tottakai, mutta siltä se tuntuu kun palaa Suomeen maasta, jossa sosiaalisuus ilmenee hyvin eri tavalla.

Sitten menin metsään, nevalle, järven rannalle, papan pihalle nenä hautautuneena syreenipuskaan, maiskuttelin papan itse kalastamaa sekä savustamaa lahnaa, laukkasin hevosella hurjasti pitkin saaristolaistietä ja muistin mistä Suomessa on kyse. Mutta sitten kuitenkin mietin, riittääkö se minulle. Toki luonto, puhtaus, vapaus, turvallisuus jne. on tärkeitä minulle ja tulen erityisesti luonnon läheisyyttä aina tarvitsemaan, mutta jokin Suomesta minulle tärkeä puuttuu, minkä tunnen löytäväni Maputosta. En ehkä vielä pysty täysin itsekään ymmärtämään mikä se on mutta luultavasti se liittyy suurelta osin ihmisiin ja siihen kuinka elämään suhtaudutaan.

Nevalla Pohjanmaalla

Parin päivän jälkeen siitä kun olin tullut Suomeen lomailemaan Hyvinkäällä tapahtui taas surullisenkuuluisa ampumistapaus. Lisäksi sain kuulla ystäviltäni ja luin lehdistä juttuja perheissä tapahtuneista surmista, joissa kaikissa perheen isän kautta on lähtenyt koko perhe tai osa. En tiedä mitä sanoisin...tai ajattelisin. Ajatukset ovat hyvin ristiriitaiset. Etenkin Hyvinkään ampujan kohdalla, sillä mitään järkeenkäypää motivaatiota ei ilmeisesti ole löydetty. Yhden lööpin näin missä ampuja tuttu kommentoi hänen juoneen olutta ja riidelleen kavareidensa kanssa! Eikö sellaista tapahdu joka viikonloppu joka toisessa kaveriporukassa. Onko suomalaisten pinna niin kireällä että pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista tälläisia reaktioita. Kun näkee viikottain omassa arjessaan aliravittuja, AIDSiin kuolevia,hyljättyjä kehitysvammaisia kadulla makaamassa, on äärimmäisen vaikea ymmärtää mitä suomalaisille on tapahtumassa.

Lomalla kuuluu olla tekemättä mitään ja olen onnistunut siinä kiitettävän hyvin. Suunnitellut ompelukset jäi tekemättä ja paperihommatkin osittain. Huonon sään ja varmaan viitsimyksenkin vuoksi olen katsellut aika paljon televisiota. Kyllä, kaikki hömppäsarjat ja mitä oudoimmat tosi-tv tekeleet, joissa ei oikeasti tapahdu mitään. Näistä tosi-tv sarjoista on tullut mieleen katsooko muutkin ihan oikeasti sellaista sontaa ja naureskelen itsekseni että omasta elämästänikin tulisi mielenkiintoisempaa tuotosta. Ollaan taidettu muutaman kerran samaa miettiä Maputolaisten suomalaisten kanssa rämpiessämme mitä mielenkiintoisimmissa ihmissuhdesotkuissa, arkielämän sattumuksissa ja elämänkäänteissä.

No olen jotain tv:stä oppinutkin, nimittäin Euroopan talouskriisistä. En ole juurikaan seurannut Euroopan tapahtumia Maputossa ollessani, mutta nyt pikkuhiljaa olen alkanut tajuta mistä on kyse. Mielenkiintoisimpana olen pitänyt keskustelua siitä miten Euroopan tilannetta ja Afrikkaa ollaan alettu  verrata toisiinsa. Joku viisas jossain (todella pätevä lainaus siis, en enää löytänyt lähdettä) sanoi että Euroopassa tehdään tismalleen samoja köyhyyden kierteeseen johtaneita virheitä kun Afrikassa on tehty. Ja tästä tulee mieleeni Portugalissa viime vuonna suoritamani PDC(Permaculture Design Course)  kurssin ensimmäinen luento siitä kuinka ihmiskunta on toistanut samat kokonaisten kulttuurien tuhoon johtaneet virheet kerta toisensa jälkeen. Kai se on nyt todettava, että asia on juurikin näin. Ei en ole pessimisti :D Saan tästä faktasta vain lisää puhtia siihen mitä teen ja saan vahvistusta sille ajatukselle mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.

Nyt kiitän ja kumarran Suomea, suomalaisia ja tätä lomaa, tulit tarpeeseen. Nyt kuitenkin on jo hihat kääritty ja hinku takaisin töiden pariin ja Maputoon. Kiitos kaunis myös rakkaille ystäville, jotka tarjosivat naurunhetkiä kyyneleet silmissä ja vanhemmille, joiden huolenpito ei koskaan lopu.

Skandinaavi Afrikan talvessa

Kyllä, kylmä on ollut muutamina päivinä, vaikka lämpötila ei varmasti ole laskenut alle 25 asteen. Taisinpa tottua jo niihin reilun kolmenkympin helteisiin. Talvi tekee tuloaan Mosambikiin. Päivällä aurinko paistaa edelleen voimakkaasti ja aurinkorasva on ollut edelleen käytössa, mutta iltaisin ja öisin, etenkin kun tuulee, t-paitasillaan tulee kylmä. Kieltämättä vähän kyllä hävettää näin suomalaisena myöntää että paleltaa, mutta minkäs teet. No sääsmalltalkit sikseen.

Viikot vierii niin nopeasti ja tuntuu että kohta olenkin jo Suomessa takaisin. Työt ASSCODECHAssa ovat olleet mielenkiintoisia nuorten ja lasten työpajojen parissa sekä nuorten ammattikoulutuksen järjestelyissä. Välillä tunnnen oloni kyllä hieman hyödyttömäksi, sillä edelleen pystyn suurelta osin vain seuraamaan sivusta ja osallistumaan suunniteluun. Käytännön asioiden hoidossa minusta ei juurikaan ole hyötyä, vielä.

Tanssia

Kun kerta Afrikassa ollaan pitää sitä kokeilla tietenkin jotain afrikkalaista tanssia. En kuitenkaan pukenut kaislahametta ylleni ja lähtenyt perinteisiä heimotansseja opettelemaan vaan aloitin kizomba tanssitunnit paikallisessa tanssikoulussa. ASSCODECHAn toisen vapaaehtoisen työntekijän kautta löysin kivan pienen tanssiukoulun, jossa opetetaan salsaa, zoukia ja kizombaa. Kizomba on itseasiassa angolalainen tanssi, mutta väliäkös tuolla. Ja mikä parasta osa tanssittajista on puoliammattilaisia, joten se joka astuu varpaille olen minä. Tanssin ilon lisäksi tunneilta saa uusia tuttavuuksia ja juoruhetken savonkielellä suomalaisten ystävättärien kanssa.

Portugali

Portugalin opinnot etenevät hitaasti mutta varmasti ja mitä luulin kielen helppudesta alussa ei olekaan niin totta. Etenkin verbien aikamuotojen kanssa on aikamoista taistelua ja puhun suurelta osin edelleen preesensissä kertoessani eilisestä, ellei opettaja Olivia ole korjaamassa. Portugalin kielessä on raastava määrä verbisääntöjä liittyen siihen miten pitkään tekeminen on kestänyt vai jatkuuko se edellen, mikä on ollut aikomus tai mihin aikaan tekeminen on tapahtunut. Eikä tämä koske pelkästään verbejä vaan myös prepositiot vaihtelevat mielestäni epäloogisesti aikomuksen ja olemisen keston perusteella. Ehkä hieman vahingoniloisena olen kuitenkin todennut etteivät paikallisetkaan aina käytä oikeita muotoja joten en ole ottanut asiasta sen suurempaa stressiä. Sanastosta olen todennut että kaikille sanoille löytyy ainkain kolme portugalin vastinetta ja jotkin portugalin sanat voivat suomeksi tarkoittaa montaa eri asiaa. Lisäksi samankaltaiset sanat voivat tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita. Tässä muutama esimerkki, joita on tullut vastaan sanakirjaa selaillessani:

a jubilação = riemu, ilo, eläkkeelle siirtyminen ->(niinhän sen pitää olla, eikö vain!)

querer = rakastaa /  requerer = vaatia

imperioso = käskevä, määräävä / imperito = kokematon

Koulun ja työn ohella elämä täällä Maputossa on alkanut tuntua normaalilta. Nyt miettiessäni toukokuun lopulla alkavaa lomaa Suomessa ajattelen lähteväni ulkomaille. Olen myös huomannut että afrikkailaisen suurkaupungin todellisuus (jätteet, saasteet, melu, ihmiset, ainainen taistelu bussiin päästäkseni) ei tunnu enää oudolta ja vieraalta. Kaikkeen tottuu, kai. Tosin viime viikonloppuna taas Swazimaassa vierailessani, yhden yön Mlilwanen luonnonpuistossa nukkuessani, totesin että ei maaseudunkaipuu mihinkään ole kadonnut. Joskus täytyy päästä luonnon keskelle hevosten kanssa ja nukahtaa sirkan siritykseen. Toinen asia minkä tajusin vasta männä viikolla: ei laskuja eikä muutakaan postia! A: kaikki täällä maksetaan etukäteen (mukaanlukien sähkö ja puhelut) B: posti ei tulisi perille vaikka sitä yritettäisiin lähettää, eikä kellään ei ole täällä edes postilaatikoita. Voin vain todeta että eipä ole ollut edellämainittuja seikkoja ikävä, toisin kuin ihmisiä siellä Suomessa, saunaa ja ruisleipää!

Illanviettoa Museumin nurkilla

Irina ja muita luonnonihmeitä

Ensimmäinen trooppinen myrskyni saapui kaupunkiin toissa viikon lauantaina. Onneksi Irinaksi ristitty sykloni heikkeni sopivasti ennen Maputoon saapumistaan ja täällä saatiin vain nauttia kovasta tuulesta seka päivän kestävästä sateesta. Ongelmana tälläisella ilmalla on ongelmana on kuitenkin että sähköt yleensä aina katkeavat ja vesi myös. No eipä siinä sitten muuta kuin kynttilän valossa viltin alla värjöttelyä, suihkun olisi voinut ottaa ilman suihkua ulkona.

Hiilikauppa

Apteekki

Ruokakauppa

Flunssalaake

Luonnosta riittää täällä ihmeteltävää pohjoisen likalle muutenkin kuin trooppisten ilma-alojen muuntelut. Erilaiset linnut, hyönteiset ja matelijat kun tulevat myos kaupungin puolelle. Lintujen laulut meinaavat tosin peittyä usein naapurin tai omien stereoiden meluun. Jos naapuri täällä kuuntelee musiikkia, kuunnellaan meillä sitä samaa musiikkia. Kuitenkaan kukaan ei yleensä valita täysille säädetyistä äänenvoimakkuuksista oli vuorokauden aika mikä tahansa. Kerran kävi jopa niin etta naapuri tuli vartavasten kertomaan etta te kuuntelette hyvää musiikkia! Suomessa naapurin sijasta poliisi olisi tullut kertomaan että nyt loppuu musiikinkuuntelu.

Lintubongaajien aarteiden lisaksi lepakoiden ystäville riittää ihasteltavaa. Itse en tunne juurikaan lepakkolajeja mutta koon perusteella luulen bongangeeni jo ainakin kolme eri lajia. Kotona, erityisesti sateiden jälkeen kun hyönteiset lentelevät kaikkialla, ilman halki viuhahtelee pieniä lepakoita. Kaupungissa suurten puiden latvuksissa olen nähnyt suurempia ja kerran istuimme kuppilassa jonka katossa roikkui muutamia karvaisia lentelijöitä.

Hyönteisiin alkaa pikkuhiljaa tottua. Torakatkin jaavat jo melkeinpä huomaamatta ja mikä mahtavinta entisesta hämähäkkikammosta ei ole tietoakaan. Enpä ole edes lukuisia hämähäkinverkkoja siivonnut huoneestamme, koska olen huomannut niiden hoitelevan tehokkaasti moskiittoja pois pelistä. Parhaita luonnollisia moskiittokarkotteita tai siis loukkuja, eika meikäläisen tarvitse tehdä mitään.

Muuten elämä täällä alkaa löytää arkisia uriaan. Ensimmäinen kokonainen työviikko on takana ja pitkät päivät tuntuvat väsymyksenä viikonlopun alkaessa. Aamuisin täytyy herätä jo kuuden maissa etta ehdin kahdeksaksi toihin Chamanculoon, jossa paikallinen järjestö Associciacão Communitaria Desenvolvimento de Chamanculo (ASSCODECHA) sijaitsee. Töitä tehdään noin kolmeen asti jonka jälkeen lähden kaupungin keskustaan portugalin tunneille jotka kestävät kuuteen asti illalla. Hyvällä tuurilla olen jo kahdeksan aikaan kotona. Eipä tarvitse keksia vapaa-ajan tekemistä.

Chamanculon kujia...

...ja katuja, ei siis joki

Chamanculo on yksi suurimmista ”bairro”sta Maputossa. Aamuisin ja iltapäivisin töistä lähdetäessä kävelen alueen lapi bussipysäkille. Onneksi reitti ei ole vaikea, sillä suurimmasta osasta katuja ja kujia ei ole nimiä. Ensimmäisenä päivänäni kysyin alueen kartta, sellainen kuulema on mutta ei ole vielä löytynyt. 

Työpäivät ovat menneet hankkeeseen osallistuvien perheiden sekä koulujen luona vierraillessa ja tutustuessa ASSCODECHAan. Muutamina paivina portugalin annos on tuntunut hieman liian haastavalta mutta onneksi työtoverit ovat olleet kärsivällisiä ja jaksaneet selittää asioita moneen kertaan. Ja mikä ihaninta työilmapiiri on aivan mahtava! Jo ensimmäisenä päivänä järjestön johtaja ensi töikseen selitti että heillä ei ole tapana ollut kumarrella hierarkisesti ja että kaikki työpaikalla ovat samalla viivalla. Silloin kuin teemme toimistossa töitä istumme kaikki saman pöydän ääressä samassa huoneessa. Lisäksi hän halusi tähdentää että byrokratia yritetään pitää mahdollisemman vähäisenä jotta lasten ja nuorten osallistuminen olisi  mahdollisimman helppoa. Ensimmainen ajatukseni oli: ”voiko tämä olla totta?” Mutta ilmeisesti aikaisemmat hankekokemukseni kohdemaassa ovat olleet sieltä toisesta päästä,  jossa vähintään puolet ajasta menee herrotellessa ja rouvitellessa sekä byrokratian koukeroissa. Eikä tässä vielä kaikki! Täällä jokainen tekee joka viikko, kyllä joka viikko, päiväkohtaisen suunnitelman mitä aikoo tehdä ja nämä suunnitelmat ovat kaikkien nähtävillä. Seuraavan viikon alussa suunnitelmat tarkastatetaan ja kommentoidaan toteutuiko suunnitelma ja jos ei, niin miksi. Viikottaisten suunnitelmien lisäksi kuukauden tapahtumat ja aktiviteetit suunnitellaan paperille etukäteen!! Tämä voi kuulostaa byrokraattiselta mutta työntekijät eivät käytä kovin paljoa aikaa suunnitelmien ylöskirjaamiseen ja vaikuttaa että niistä on myös paljon hyötyä käytännön työhön.

Lisää Chamanculoon ja työhön liittyviä kuulumisia löytyy Taksvärkin sivuilta jonne kirjoitan toista blogia hankkeesta kiinnostuneille: http://www.taksvarkki.fi/blogit/maa/mosambik

La Famba Bischa and reunion with Swazi nation

”La Famba Bischa” -The queue is moving...in my opinnion backwards. Couple weeks ago I had to deposit some money for my portuguese language school and it was not that simple. In Finland I have used to pay my bills in online bank, no queueing or opening hours. Here in Mozambique internet bank does exist but we don´t have internet home and to get the passwords for online bank is an another story.

So I went to my local bank Millenium Bim to deposit the money. The queue was long but I thought this won´t take long since people are just depositing money or drawing some. It didn´t go as I thought. I was waiting two hours in the queue, since every second person who came in the bank went in front of me in the line. After one hour I started to say everybody who passed me ”Where are you going? The end of queue is there behind me and these other people...” Bypassing is very common here and people don´t seem to care about it much.Well, I´m not loosing my nerves just a bit amused. All together, dealing with your documents in different kind of offices is atleast ten time more difficult here than in Finland. The officers are very slow and seem to be interested more to chat with each other than do their work Because of these facts I have strategy of ”one thing per day to be finished”. And don´t even think to deal your bank business in our lunch hour if you don´t know how to be very arrogant bypasser.

What comes to my school I have studied now almost three weeks portuguese in the languege school. We have interesting, very international group. Countries represented right now are: Gongo, Sout Africa, Swaziland, USA, Australia, Filipines, Serbia, Japan, Turkey and of course Finland. Until now I haven´t learnt so much new since I did the basic course already in Finland, but after  some simple converesations with the locals, I have noticed that speaking becomes more easier day by day. I have heard already couple times from others that I speak well portuguese. Maybe they just want to be polite. In addition learning portuguese I have tried to memories some local language, shangane. I have noticed that it is great ”ice breaker” when I say something in shangane. And every time I make people around me laughing.

Here is couple examples (I don´t know if spelling is correct):

 ”Maali muuni maati?” - How much is the water?

”Kanimambo” - Thankyou

Instituto de Linguas

 Local languege starts to turnout somehow but some cultural customs are still little bit hard to assimilate. Greeting here is done portuguese style two kisses to the cheeks and for me it is difficult. 26 years living  in the country of shaking hands and keeping far away from other and  then jump to the country kissing everybody you meet! Funny, but sometimes I feel just a little bit uncomfortable because don´t know what to do. Maybe after one year here I start kissing people also in Suonenjoki, my hometown. Last sunday we laughed to that thought with my new friend from Suonenjoki! Yes I met here a girl from same Finnish town I come from! This world is very small.

Other cultural differences that make me smile is white and local rich people in the restaurants. These more expensive restaurants are cheaper than restaurants in Finland. Two people can eat and drink well with 20 euros, but here is ofcourse too expensive for most of the locals. What you can see in these restaurants is that white people quite often sit alone and won´t talk to anybody. Local rich people sit with their business partners or come with the whole family and have loud, good time together. Locals also like to set their cellphones on the table before start to eat. I guess to show what kind of communication device they have. I have also noticed that many people here have two cellphones, other one is for Mcel and other fot Vodacom operators. The service you get as a white person in these restaurants good but kind of condescending. The waiter calls you Madam or Sir and never look on your eyes, even the waiter is much older man than me he acts like lower servant. I don´t like this and I allways try to ”brake the ice” somehow and show that I´m not any higher position than the waiter or waitress. I normally do it by calling the waiter also Sir or just smiling and staring conversation by asking how he is.

Before I came to Mozambique I had to buy visa ofcourse. As I didn´t know the process I applied the longest, half year visa with multiple enries. Since I married to mozambican citizen I could apply more permanent residence permint or visa, but now I have to wait untill my six months visa will end. Because of the visa, I have to travel out of the country once in a month. Yes it is a bit annoying but since we have car now and both Swaziland and South Africa are very close I don´t mind it. Small holiday every month! This month we decided to go Swaziland to see my old friends and enjoy the Swazi mountain climate. Since 2010 when I was last time in Swazi things haven´t changed so much. In Mbabane only the KFC has become bigger and reparation one bridge have been finished. Though I noticed that it has become much more quiet than 2009 when I was staying there for longer period.Also the locals said to me that economy is going down and even saleries are not paid when should. Here in Mozambique they say ”Aluta continua” Strugle must continue...

My six month visa requires me jump out of the country every monts, but there is way to avoid this  kind of bureucrazy and those ”bischas” too. If you just know somebody at the office, the problem can be solved in a short period of time and of course some ”act of testimonial”.  Actually it seems that sometimes it is the only way to deal with your stuff.

Apart from small problems my ”honeymoon” with Mozambique is still continuing and I´m really enjoying my time. This week I´m going to start my voluntary work so next time I will also tell about Chamanculo and my work in Associacao Comunitario de Chamanculo.