Paluu Beiraan

Edellisestä kerrasta oli jo kulunut lähes neljä kuukautta jolloin jätimme automme Beiraan ja palasimme Maputoon lentäen. Tällä kertaa lähdimme Stelion kanssa matkaan bussilla Maputosta Beiraan. Bussi (LTM) lähtee neljän aikaan aamulla ja matka kestää noin 14 tuntia. Palvelu bussissa oli kaukana siitä mitä aikaisemmin olin kokenut pitkänmatkan julkisissa Mosambikissa matkatessani. 1600 MT hintaan sai ilmastoidun, wc:llisen bussin, aamupalalla ja ystävällisellä kohtelulla. Lisäksi kyyti oli nopea. Suosittelen!

Matkan joutuisaan etenemiseen luultavasti vaikutti paria viikkoa ennen tapahtuneet hyökkäykset maantiellä. Jo siitä lähtien kun saavuin Mosambikiin, olen uutisista lukenut oppositiopuoleen Renamon uhkailuja sabotoida vaaleja ja muuta poliittista toimintaa maassa. Uhkailuja ei kuitenkaan ainakaan täällä Maputossa ole tietääkseni koskaan otettu oikein vakavissaan ja Renamon tavalle uhitella, lähinnä naureskellaan. Kuitenkin nyt huhtikuun alussa keski-Mosambikissa sijaitsevan kaupungin poliisiasemalle hyökättiin Renamon armeijan toimesta ja vähän sen jälkeen maantiellä rekan kimppuun. Yhteenotoissa kuoli yhteensä 9 ihmistä ja maantiellä osumaa sai myös eteläafrikkalaisen firman turistibussi. 

Maassa herättiin todelliseen sisällissodan vaaraan. Vaikka Renamolla on pieni, ei edes tuhannen miehen, armeija, on sillä paljon kannattajia pohjoisemmassa. Eri puolilla maata järjestettiin mielenosoituksia ja marsseja rauhan puolesta. Edellisen sisällissodan (päättyi 1992) muistot ovat edelleen kovin pinnassa ja ainakin minusta tuntuu että taistelu rauhan puolesta on nyt hyvin voimakasta. Vaikuttaa että Renamon riveissä on vain muutamia opportunisteja, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja tarpeeksi kiihtyessään mopo (tai AK74) karkaa käsistä. Nyt dialogia Frelimon ja Renamon välillä yritetään viritellä tilanteen selvittämiseksi ja ratkaisuiden löytymiseksi rauhan säilyttämiseen. Renomon kritiikki maata johtavan Frelimon toimista on varmaan joissain asioissa aivan oikeutettua, mutta tapa, jolla he yrittävät asioita muuttaa, on väärä. Itse en usko sodan syttymiseen; Ihmiset ovat väsyneitä sotimiseen.

Niin, elikkä luultavasti bussimatkamme meni joutuisasti, koska kuski halusi ohittaa Muchunguen kaupungin, jossa levottomuuksia oli tapahtunut, mahdollisimman aikaisin aamulla. Mitään kummallista ei matkan aikana tapahtunut ja kaupunki, jossa ihmisiä oli menehtynyt näytti rauhalliselta. 

Beiraan matkustimme Stelion siskon muistojuhlaan. Mosambikissa on tapana järjestää vuosi poismenon jälkeen muistotilaisuus vainaalle. Käydään hautausmaalla ja mahdollisesti messussa, sitten syödään ja juodaan koko perheen kesken. Tilaisuus ei ollut millään tavalla alakuloinen, kuin hautajaisissa. Mielestäni mukava tilaisuus, jonne koko perhe mielellään tulee muistelemaan yhdessä edesmennyttä ja vaihtamaan kuulumisia.

Todistusaineistoa visiitista Beira Bariin.

Beirassa aikaisemmin vain muutaman tunnin viettäneenä en ollut nähnyt vielä mitään ja aikaisempi kuva ei ollut kovin imarteleva. Tällä kertaa ehdimme kuljeskella ympäri kaupunkia useaan otteeseen ja aloin pitämään hieman uinuvan tuntuisesta, rauhallisesta, puhtaammasta kuin Maputo, kaupungista. Ihmisetkin tuntuivat jotenkin rennommilta. 

Arkkitehtuurista kiinnostuneille Beirassa on paljon nähtävää ja ehkä juuri rappeutuneet mestariteokset luovat kaupunkiin sen uneliaan ehkä jopa hieman kummitusmaisen tunnelman. Kaikkein mielenkiintoisin vierailu tehtiin Beiran Grande Hotelliin. Hotelli on aikoinaan ollut yksi Afrikan hienoimmista hotelleista, joka kuitenkin oli toiminnassa vain 9 vuotta kannattomuutensa takia. Ennen hohtavan valkoiseksi maalattu rakennus on nyt meri-ilmaston piiskaama harmaa betoni-ilmestys, jota asuttaa yli tuhat talonvaltaajaa. Hotelli lieneekin maailman suurin talonvaltausprojekti. Ihmisiä asuu aina kellarikerroksesta kattoterassille asti. Rakennuksesta on revitty irti kaikki arvokas (puu- ja metalliosat) ja jopa betonia irrotetaan ja myydään kiloittain. Rakennusta rappauttaa myös kasvusto, joka rehottaa jo kattoterasseilla asti. Viivyimme hotellissa tunnin verran ja paikallinen asukas kierrätti meitä ympäriinsä. Voin sanoa, että hotelli on yksi voimakkain tunteita herättävä tila, jossa olen käynyt koko elämäni aikana; Luksusarkkitehtuuri yhdistettynä yhteiskuntaluokan köyhimpiin. Naamakirjasta löytyy enemmän kuvia.  Grande Hotel, Beira. Photos: Jaana Oikarinen

Grande Hotel paasisaankaynti

Portaikko sisalla

Opas ja kuuluisa uima-allas, joka toimii nyt tiilitehtaana

Comprador! Paragem!

Monet vieläkin yllättyvät vastauksestani kysyessään olenko jo kokeillut chapalla (minibussilla) matkustamista, sillä joka päivä vähintään pari kertaa hyppään paikalliseen julkiseen kulkuneuvoon. Itselleni se on jo tutumpaa kuin koskaan Suomessa käyttämäni julkinen liikenne, mutta ymmärrän kyllä että monelle muualla kasvaneelle Maputon huonokuntoinen ja riittämätön bussiliikenne tuottaa jos ei nyt inhon väreitä niin ainakin totaalista välttelyä ja manaamista chapa -kuskien ängetessä törkeästi autolla liikkujan eteen.

Chapalla matkustelu onkin välillä jos jonkinlaista taidetta ja läheskään aina ei kyyti tunnu turvallisimmalta vaihtoehdolta, mutta itselleni se on jokapäiväinen välttämättömyys enkä ilman sitä tulisi toimeen. Chapoja on kahdenlaisia: pakettiauton (noin 16 istumapaikkaa) ja minibussin kokoisia (noin 25 istumapaikkaa). Istumapaikat eivät kuitenkaan määrittele kuinka monta matkustajaa kulkuneuvoon mahtuu ja otetaan. Ainoa sääntö matkustajien määrästä tuntuu olevan se että kunhan ovi mahtuu kiinni, silloin kun poliiseja on näkyvissä. 

Noin suurpiirteisesti chapoilla on pysäkit, mutta pyydettäessä pysähdytään muuallekin ja kyytiin voi hypätä mistä tahansa jos chapa kohdalla hiljentää, mutta vain jos poliiseja ei ole näkyvissä. Muualla kuin pysäkeillä chapan saa pysähtymään ensin katsekontaktin luomalla rahastajapoikaan joka roikkuu avoimesta oviaukosta ja vastaamalla vinkkaukseen pienellä etusormieleellä menosuuntaan päin. Kun chapasta haluaa poistua, huudetaan ”Paragem” rahastajapojalle, joka sitten omilla äänimerkeillään tiedottaa ajajalle mihin kohtaan pysähdytään seuraavaksi. Mikäli poliiseja on lähettyvillä, chapat eivät välttämättä pysähdy edes pysäkeille ja silloin on parasta vain lampsia seuraavan pysäkin suuntaan.

Ruuhka-aikaan sisäänpääsy ja chapasta poistuminen ovat niitä varsinaisia taideosioita. Suuria kantamuksia on turha harkita, ellei ole valmis maksamaan lisämaksua ja taistelemaan kahta kauheammin. Sisään tulee vain yksinkertaisesti tunkea, mieluiten kyynärpäät edellä, jos otteen saa oviaukon karmeista on sisäänpääsy jo todennäköinen. Valitettavasti juuri tästä syystä pysäkille tai huonoimmille paikoille jäävät useimmiten vanhukset, raskaana olevat naiset ja naiset lasten kanssa. Valitettavasti Mosambikissa tämä ei ole ainoa tilanne jossa luonnonlait pitävät paikkaansa myös ihmisten keskuudessa ja heikoimmat jäävät aina viimeiseksi.

Bussipysakki  "Romus" Chamanculossa

Joskus on valjaakin ja hyvalla tuurilla chapakin nain hyvassa kunnossa. Lahes kaikki chapat tulevat Japanista, jossa ne on "kaytetty loppuun". Mosambikissa sitten korjaillaan vahan etta kottero kulkee ja avot; autolla lisaa kilometreja edessa.

Paras seisomapaikka on auton keskivaiheilla juuri penkin kohdalla jota vasten voi nojata kurveissa ja jonka päälle voi laskea laukkunsa kun muut tunkevat pitkin käytävää ohi. Keskivaiheilla siksi että ulospääsy ei ole tuhottoman vaikeaa, mutta aiemmin ulospyrkivät eivät pakkaudu juuri siihen kohtaan. Ainakin kannattaa tähdätä avattavan ikkunan kohdalle, josta voi tarvittaessa hörpätä raikasta kaupunki-ilmaa kun kanssamatkustajan kainaloaromit hivelevät +35 asteen lämpötilassa hajuaistia. Muutaman kerran chapa -kuskille silmän vilkuttaminen on auttanut ja olen päässyt etupenkille istumaan. Luovuutta on lupa käyttää.

Mitä se sitten maksaa? Kaupungin sisällä matka maksaa 7 meticaista (alle 20 senttiä) ja hieman pidempi etäisyys 9 meticaista. Maksu suoritetaan lähtiessä compradorille (rahastajapoika), joka roikkuu oviaukosta ja huutelee lisämatkustajien saamiseksi sekä tunkee jos sisällä olevia tiiviimpään muodostelmaan. Aikatauluja ei ole, mutta normaalisti autoja kulkee niin tiheästi päiväsaikaan että kauan ei tarvitse odottaa jos ei ole nirso. Kyydin voi vaikkapa valita musiikkitarjonnan perusteella, joka yleensä soi sitä tarjoavissa täysin volyymein.

Vuosi vaihtoon Ponta do Ourossa

Vilanculos, Tofo, Ponta do Ouro, entententen, rannalle oli päästävä uuden vuoden viettoon. Porukkaa oli lähdössä matkaan paljon ja niinpä vuokra-autoksi hommattiin pikkubussi, lisäksi Land Rover. Matkakohteeksi valittiin lähimpänä oleva Ponta do Ouro, joka sijaitsee aivan Etelä-Mosambikissa Etelä-Afrikan rajalla. Olin aikasemminkin lukenut turistioppaista tästä rantakohteesta ja kaikkialla kehotettiin lähtemään matkaan nelivedolla. Niinpä kulkupelimme nähdessäni, esitinkin kohteliaasti mielipiteeni/kyselyni auton riittävyydestä kyseiselle tiettömälle taipaleelle yli hiekkadyynien. Miehinen kuoro vastasi että kyllä se kulkee. Jaa no mitäs siihen sitten enää sanomaan, kaipa nuo paremmin tietävät. No eivät tietäneet.

Tarkoitus oli lähteä aikaisin matkaan, jotta ehtisimme perille päiväsaikaan. Äijäporukan kanssa matkustelu on aina täynnä yllätyksiä eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Mitään valmisteluja ei ollut tehty lähtöpäivän aamuun mennessä, joten jouduimme hoitamaan ne ennen lähtöä. Ensimmäiseksi mentiin hiustenleikkuuseen; täytyyhän uutta vuotta ottaa tyylikkäänä vastaan. Seuraavaksi suunnattiin tietenkin viinakauppaan josta lähti mukaan skumpat ja muut viikonlopun virvokkeet. Tässä vaiheessa kyselin jo toistamiseen tarvitseeko ruokaa ostaa mukaan ja milloin mahdollisesti nämä hankinnat tehtäisiin. Viinakaupasta kuitenkin suunnattiin oluen ostoon, jota viinakaupasta ei saanut. Tässä välissä sentään ostettiin pienestä kojusta pari tonnikalapurkkia ja pullo coca-colaa oluen kyytipojaksi. 

Kello alkoi tässä vaiheessa näyttää jo yli puoltapäivää ja lautta Catembelle, josta pääsee maata pitkin Ponta do Ouroon, oli tupaten täynnä ja jonoon oli päästävä äkkiä jonottamaan, että mahduttaisiin mukaan. Ehdotin, joko nyt voisimme käydä ostamassa ruokaa mukaan, sillä olimme menossa telttailemaan ja sesonkiaikana ravintolat olisivat kalliita suositussa lomakohteessa. Poikia kuitenkin huoletti kovin mahdollisuus joutua juomaan lämmintä olutta ja ruokaostosten sijaan ehdimme vain hakea satamasta jäitä kylmälaukkuihin oluita jäähdyttämään.

Olut on telttailun tarkein varuste...kuulema...

 

Jaat ovat telttailun toiseksi tarkein varuste

Ruoat jäivät siis Maputon satamaan ja pikkubussi ahdettuna täyteen ihmisiä nyssyköineen ja kylmälaukkuja täynnä juomia ahtauduimme Catemben tupaten täydelle lautalle.

Kuten aikaisemmin mainitsin, kaikki näkemäni turistioppaat neuvovat nelivedon valintaa Ponta do Ouron suuntautuville matkoille ja kävi hyvin nopeasti selväksi, ettei meidän pikkubussi täynnä tavaraa ja ihmisiä kulkisi upottavassa hiekassa. Onneksi joku kotoa lähtiessä oli tajunnut pakata mukaan hinausköyden, jolle tulikin enemmän käyttöä kuin aurinkovoiteelle koko rantaloman aikana. 20nen kerran juututtuamme hiekkaan sekosin laskuissa. Pari kertaa ei edes Land Rover saanut bussia irti hiekasta ja kiitos ystävällisten paikallisten, jotka saapuivat apuun lapioineen ja palmunlehvineen, saavuimme puolen yön aikaan Ponta do Ouroon.

Just mahuin siihen valiin

Catemben lautta tupatentaynna...ai mika turvallisuus?

Lehmia tienposkessa...

...ja tietenkin aijien piti menna niita hatistelemaan. Lauman perasta tulikin sitten vahan akaisempi pikkupoika keppinsa kanssa.

Olisko ollut noin 5. kerta...aurinko laskee noin tunnin sisalla...

Saavuttuamme, tajusimme, ettei kukaan tiennyt missä camping paikkamme sijaitsee ja tässä vaiheessa myös Land Roverista hajosi jokin ohjaukseen vaikuttava oleellinen osa. Löydettyämme henkilön, joka osasi meidät neuvoa yöpaikkaan, bussille piti löytää hinaaja. Lauantaiyönä selväpäisen nelivetokuskin löytäminen osoittautui mahdottomaksi ja jouduimme tyytymään enemmän ja vähemmän ilolientä nauttineen paikallisen hinaamaksi. Jälkeenpäin voin sanoa että mieluummin olisin työntänyt bussin vaikka yksin yöpaikkaan. Onneksi mitään ei käynyt ja pääsimme auton työntämisestä hiekkaisina mutta ehjin nahoin teltanpystytys puuhiin. Tietenkään kukaan ei ollut tarkistanut oliko kaikki osat mukana ja niinpä pari telttaa jäi pystyttämättä. Tähän ratkaisuksi osa lähti paikalliseen diskoon ja loput nukkumaan pystytettyihin telttoihin.

Steirat (kaislamatot paikkaavat puuttuvia telttoja)

 

Kiitos ihanan hamevaen, ruokaa saatiin kuin saatiinkin loihdittua

Pari päivää meni Pontassa mukavasti ilman sen kummempia vastoinkäymisiä. Valitettavasti vain kaunista rantapaikkaa, etenkin lomakausina häiritsevät tuhannet eteläafrikkalaiset, jotka saapuvat rajan takaa sikailemaan Mosambikin puolelle. Todellakin, kuva, jonka eteläafrikkalaisista siellä saa, on samaa luokkaa kuin suomalaiset ryyppyturistit Virossa. Niin miehet kuin naisetkin kulkevat rantavaatetuksissa mihin tahansa menevät, joka ei paikallisessa kulttuurissa ole etenkään naisten osalta tavallista muuten kuin prostituoiduille. Lisäksi, valitettavasti eteläafrikkalaiset tuovat lähes kaiken mukanaan, joten paikalliset pienyrittäjät eivät juuri hyödy rajantakaisista turisteista. Puhumattakaan kaikesta siitä siivosta, jonka he jättävät jälkeensä. Vali vali…Onneksi meillä oli mukava oma porukka mukana, joten tarvetta uusien tuttavuuksien tekemiseen ei ollut. 

 

Ponta do Ouron ruuhkainen ranta

Ponta do Ouroon matkustaville voin suositella telttailupaikaksi käyttämäämme Masalas Place:a. Paikka on rauhallisella mäennyppylällä, merinäköalalla, jonne eteläafrikkalaisten mölinä ei juuri kuulu. Leirintäalueelta löytyy sähkö, suihkut (kylmä) ja wc:t meriäköalalla. Myös keittiö on kuulemma rakenteilla.

Mahavaivaisen unelma wc merinakoalalla, eipahan mene koko loma laatotuksia katsellessa

Lähtöpäivän aamuna sähellys jatkui. Tietenkin kaikki oli monta tuntia myöhässä ja tavarat osittain märkänä edellisen päivän sateesta. Land Rover oli sentään saatu kuntoon paikallisessa pajassa, mutta kummankin auton tankit näyttivät lähes nollaa. Sattuipa olemaan päivä, jolloin kaikki muutkin suuntasivat kotia kohti ja kylän ainoalta huoltoasemalta oli tietenkin kaikki polttoaine loppu. Seuraavaksi lähimmät huoltoasemat sijaitsevat Etelä-Afrikan puolella ja Catembella. Land Roverin puolitankkisen kanssa lähdettiin siis Etelä-Afrikkaan bensan hakuun, kunnes rajalla huomattiin että ainoalla, jolla oli passi mukana, ei osannut ajaa manuaalilla. Siinä aikamme rajaviranomaisia maaniteltuamme, että voisin ilman maastapoistumiseen tarvittavaa maahanmuuttoviraston lappua lähteä bensanhakuun, puoli tuntia ennen rajan sulkemista, ystävällinen herrasmies lupautui hakemaan bensan. Paluumatkalla Pontaan juutuimme tietenkin muutamia kertoja hiekkadyyneille, normijuttu jo. 

 

Paikallinen autokorjaamo, pienempi kuin auto

Taas kerran paluumatka kotiin alkoi jo illan hämärtyessä, mutta tulomatkasta jo hieman oppineena juutuimme vain noin 5 kertaa hiekkaan. Kerran tosin jo niin pahasti, että jouduimme odottamaan ohikulkevan apua. Catembelle saavuttiin jo viimeisen Maputon lautan mentyä, joten yö vietettiin taas autossa.

Saattaa kuulostaa täysin epäonnistuneelta matkalta täynnä vastoinkäymisiä, mutta kaikilla meillä oli oikeasti hauskaa, eikä missään vaiheessa oltu toivoamme menettäneitä. Tätä muistelmaa kirjoittaessani totesin Steliolle että olipa katastrofireissu ja hän totesi että oli täydellinen reissu. Niin kai se onkin; jos kaikkea sitä sähellystä ei olisi tapahtunut, ei varmaan olisi naurettu niin paljon, eikä muistaisi tapahtumia niin hyvin. Afrikkalainen suhtautuminen vastoinkäymisiin on parhaimmillaan juuri tätä, eikä jälkeenpäin muistella pahalla. Tällaiselle matkalle en kovin mielellään suomalaisten kanssa lähtisi, tai ehkä kaikki olisi suomalaisten kanssa hyvin suunniteltua, eikä koko sähläystä pääsisi tapahtumaan.

Elämänmatka ja matkailua Mosambikissa

Elämän matka ei suinkaan ole suojaista ja tasaista, kaikkihan sen tietävät ja varmaan myös kokevat. Hyväonninen on, jos ei yllätyksiä eteen satu ja vastoinkäymisiä kohtaa. Ja mitäpä matka olisi ilman suolaisia ja happamia hetkiä, liika makeasta tulee vain vatsa kipeäksi. Myös oma elämän matkani on kohdannut pomppuja ja varmaan osittain siksi kirjoituskin on jäänyt sitten joulukuun. Nyt kuitenkin tuntuu että matkanteko on tasaistunut ja on taas intoa kirjoittaa kokemuksista jo täällä rakkaaksi tulleessa maassa.

Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella muistelmien omaisesti mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä sitten viime päivityksen. Elämän matka on tasaistunut, mutta matkailua mosambikin pomppuisilla teillä on tullut harrastettua ahkerasti.

Joulunviettoa Manicassa

Vanhempien maanittelusta huolimatta päätin viettää joulun Mosambikissa ja sainkin kutsun uuden tuttavuuteni, Stelion, vanhempien luokse Manicaan. Ajattelin että eipähän tarvitse matkustaa päivä kaupalla ympäri maapalloa ja saan levättyä kunnolla. No eipähän se ihan niin mennyt. Matkaan lähdettiin autolla ja matka Manicaan ei käynytkään ihan muutamassa tunnissa. Matkaa ensimmäiselle pysäkille Beiraan on nimittäin Maputosta noin 1200 kilometriä ja siitä vielä Manicaan noin pari sataa. Heräsimme aikaisin, jo neljältä, jotta ehtisimme saman päivän aikana Beiraan asti moikkaamaan toisen auton kuskin vanhempia ja yöpymään siellä. Tämän toisen auton kuski kuitenkin päätti edellisenä iltana istuskella turinoimassa yli puoleen yöhön ja niinpä jouduimme pysähtelemään vähän väliä, jotta hän pääsi lepäämään. Matka Beiraan kesti 30 tuntia! Ehdin jo miettiä että olisi aikaa sitten ollut Suomessa joulunvietossa.

Odottelua tienposkessa keskella maaseutua toisen kuskin levatessa.

Tien varrelta, maaseudulta bongattu poika leluautoineen auringon noustessa

Auringonnousu maaseudulla, jossain valilla Maputo-Beira

Siina ootellessa ehtii leikkia kameralla

"hyvin pakattu" hiilikuorma

Hiilikuorma "levitettyna" tienpenkareelle hetkea myohemmin...kuski naytti hieman kypsalta.

Beiraan päästyämme oli siis jo aamupäivä ja niinpä jätimme nukkumiset väliin, auto lastattiin tuliaisravuilla ja -katkaravuilla täyteen ja suuntasimme sisämaahan Manican kylään. Kun saavuimme Manicaan, tuntui vähän samalta kuin Turusta Suonenjoelle olisi lähtenyt loman viettoon. Manica sijaitsee keski-Mosambikissa aivan Zimbabwen rajan tuntumassa. Kylä sijaitsee vuoristoisella alueella, jota halkoo monet joet. Joulun vietto erosi ainakin tässä perheessä paljon oman perheeni. Jouluateriaa ei syöty, lahjoja ei jaettu, kirkkoon ei menty enkä joulusaunaankaan päässyt. No eipä siinä mitään, levättyä ainakin tuli hyvin. Joulukirkon sijasta lähdettiin jouluaattona illan viettoon Chimoion kaupunkiin tanssahtelemaan paikallisessa yökerhossa. 

Aitille todisteita: tytar elossa ja hyvissa voimin (kuvan tuoppi ei liity tapaukseen)

Manicassa on musta Jeesus

Manican kirkko taytyi kayda tsekkaamassa, vaikka joulukirkkoa ei ollutkaan.

Manican maisemaa

Jo alkumatkasta auton kulku oli hieman nykivää ja paheni joulun aikana. Mitäs siinä sitten kuin korjaamolle selvittämään mikä kotterossa vikana. Chimoissa mekaanikko väitti kiven kovaan että bensapumppu täytyy vaihtaa. Bensapumpun kanssa hommattiin koko päivä, eikä tietenkään vika korjaantunut. No siinä pienen, ainoan puun alla, vesikanisterin päällä istuen, paikallista Manicaa hörppien ja auton konepelliltä take away kanaa mutustellen päivä läheni loppuaan ja päätimme jättää auton ystävän isän luo Beiraan parempaan huoltoon ja palata lentämällä takaisin Maputoon. Työt kutsuivat.

Victor, Stelio ja kaveri pitamassa vahtia autonkorjauksesta

Siina se kottero nyt on ja missas se bensapumppu sijaitseekaan?