Terveydenhuoltoa Chamanculossa

Taas on tullut taukoa kirjoittelusta, mutta ehkäpä internetin järjestyminen kotiin auttaa. Työrintamalla täällä Maputossa on tapahtunut taas kaikenlaista, mutta tällä kertaa ajattelin kirjoittaa käynnistä paikallisella terveysasemalla. 

Pienestä nuhasta jatkunut inhottava yskä on vaivannut jo muutaman päivän ja apteekista ilman reseptiä saamani yskänlääke ei auttanut, joten päätin käydä lääkärinvastaanotolla. Keskussairaala sijaitsee lähes toisella puolen kaupunkia ja jonot sinne ovat aina pitkät, niinpä päätin mennä Chamanculossa sijaitsevalle klinikalle. Olin aikasemminkin käynyt siellä tekemässä malariatestin, joka tuolloin osoittautui negatiiviseksi ja seuraavana päivänä sain positiivisen tuloksen toisesta laboratoriosta. Saattaahan olla ettei aivan alkuvaiheessa malaria vielä näy pikatestissä, mutta jokatapauksessa ei välttämättä ollut kovin luottavainen olo kun tällä kertaa astelin klinikan ovesta sisään.

Klinikka sijaitsee Chamanculossa, vilkkaan kadun varrella, Fejardon markkina-alueella. Katu on päällystetty, mutta lähes aina tie on asuinalueelta kulkeutuneen hiekan peitossa ja ohi kaahailevat autot nostavat ilmaan hienoa pölyä jalankulkijoiden ja kauppaatekevien harmiksi. Klinikka on rakennettu tavalliseen asuinrakennukseen ja osittain sen pihalle, joka on katettu aaltopellillä. Rakennus sinänsä on kohtalaisen siisti ja puhdaskin, mutta varustus ei ole hääppöinen ja tuntuu kieltämättä oudolta suomalaiseen sairaalan verrattuna. Odotusaulan yhteydessä on pari patjaa lattialla, joilla tiputusta tarvitsevat potilaat tai sellaiset, jotka eivät pysty istualtaan odottelemaan vuoroaan, makaavat.

Villas klinikka Chamanculossa

Odotusaulassa on kaksi pitkää puista penkkiä, joilla odotellaan omaa vuoroa toimenpidehuoneeseen, jossa klinikan yksi ja ainoa lääkäri ottaa vastaan. Odotusaulasta näkee toimenpidehuoneeseen ja kaiken mitä siellä tapahtuu. Ennen toimeenpitohuoneeseen menoa kaikki potilaat punnitaan odotustilassa lisäksi mitataan lämpö ja verenpaine.

Tänään ei ole paljon potilaita ja minun vuoroni tulee pian. Kahdesta pienestä tilasta koostuvassa toimenpidehuoneessa on minun lisäkseni samaan aikaan hoidettavana noin 6-vuotias suoraa huutoa huutava pieni tyttö ja tiputuksessa makaava vanhempi nainen. Istun valkoisella muovijakkaralla ja yritän väistää pulleaa hoitajaa, joka yrittää koko painollaan pitaa huutavaa tyttöä paikoillaan toimenpidevuoteella. Lääkäri hoitaa meitä kaikkia yhtä aikaa.

Verenpaineeni mitattuaan lääkäri kysyy minulta: "mitä tunnette?" Selitän että paha yska on vaivannut jo pari päivää. Lääkäri kirjoittelee paperiin ja kysyy pari lisäkysymystä. Kertaakaan koko viisiminuttisen aikana hän ei katso minuunpäin tai selitä mikä mahdollisesti on ongelma. Reseptin ja lähetteen malariatestiin lääkäri kirjoittaa pieniin kierrätyspaperilappuihin ja kehottaa pyytämään lääkkeet respasta. Yritän kysyä mitä nämä lääkkeet mahtavat olla ja lääkäri hermostuneesti mainitsee vain lääkkeen nimen ja viittaa poistumaan. Jaaha...yritän tavata lääkäri määräystä ja kysyn ohikulkevalta hoitajalta lääkkeistä. Ilmeisesti jokin suonensisäisesti annettava lääke ja suunkautta hengitettävää olisi tarjolla seka malariatesti. Kiitän hoitajaa ja poistun vähin äänin paikalta. En ole neulakammoinen, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa riittää että en anna kenenkään sohia neuloilla ennenkuin itse tiedän mitä se sisältää ja mitä varten. Lisäksi lappuseen kirjoitettu hinta, 3000 Mt, on pöyristyttävä summa yskän hoitoon. Mikään lääke ei tällaisella klinikalla maksa paikallisen kuukausipalkkaa ja antibiootteja saa pillereinä joka kulma-apteekista.

Onneksi hintaa, tälle täysin turhalle lääkärikäynnille tuli vain vajaat 3 euroa ja illalla kotiintullessani oli vierailulla tuttu lääkäri, joka neuvoi oikeat lääkkeet ja tuurilla sattui vielä kotiapteekista sellaiset löytymään. 

Lämmölla muistellen Suomen terveyspalveluita ja toivoen terveyttä kaikille, erityisesti täällä Suomen terveyspalvelujen ulottumattomissa asuville! 

P.s. täältäkin löytyy hienoja sairaaloita ja klinikoita, jos haluaa maksaa maltaita.

Kotiapulaiset kunniaan

Mosambikissa kaikilla on kotiapulainen (empregada) tai useampi. Tai siis kaikilla, joilla on vähintään varaa maksaa apulaisen minimipalkka, joka on ilmeisesti noin 2500 Mt/kk (n.63 €). Tällä hinnalla saa kotiin apulaisen, joka tekee kaiken haluamasi puolestasi ja tulee töihin 6:na päivänä viikossa, vähintään 8 tuntia päivässä. Kuulostaako houkuttelevalta?

Viidestä asunnosta, joissa olen Maputossa asunut, kolmessa on ollut apulainen ja olen edelleen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Olen lapsesta asti tottunut tekemään kotitöitä ja ruuanlaitosta pidän erityisesti. Jos en saa kotona tehdä mitään hommia, ei se tunnu kodilta. No siinä se apulainen sitten pyörii koko päivän ja pitäisi osata antaa käskyjä. Ei sitten luonnistu yhtään meikäläiseltä. Ja kuten vierailemassa ollut serkkuni totesi, he ovat aina tiellä, jos itse jotain haluat tehdä. Rohkeammat jo kauemmin talossa olleet saattavat jopa kieltää isäntäväkeä tekemästä kotitöitä, jos hän niitä yrittää tehdä.

Maputossa kotiapulaiset ovat perinteisesti naisia, joko nuorempia tai sitten jo kypsemmässä iässä olevia rouvia. Monelta paikalliselta asiaa kysyessäni, vanhemmat naiset ovat parempia; nuoret ovat kuulemma liian ovelia, eikä heihin voi luottaa.

Yllätyksekseni Beirassa naisia ei kotiapulaisina juuri näy. Kaikki apulaiset ovat nuoria miehiä. Ensimmäistä kertaa beiralaisessa kodissa vieraillessani erehdyin jopa poskisuutelemaan hämmentynyttä miespuolista kotiapulaista, koska luulin häntä ystävän sukulaiseksi. Etikettivirhe! Minun puolestani saa vähän sekoittaa näitä palvelija-herra rooleja…ehkä alan poskisuutelemaan kaikkia tapaamiani kotiapulaisia.

Kotiapulainen Victor Beirassa, nukkui yonsa parvekkeella

Beirassa näin myös kerrostaloasunnon varusteltuna huonekohtaisella hälytysjärjestelmällä, jonka avulla kotiapulainen kutsutaan paikalle. Tässä asunnossa järjestelmä ei kuitenkaan enää toiminut ja sen sijasta apulaisia kutsuttiin koilottamalla asunnon laidasta toiseen milloin mihinkin puuhaan.

Mars huoneeseen 10. Isantavaki odottaa palveluanne.

Olen mietiskellyt, että tämä maan sisäinen kulttuuriero, kotiapulaisten sukupuolesta, varmasti vaikeuttaa vähänkoulutettujen naisten työllistymistä pohjoisemmassa Mosambikissa, missä siis kotiapulaiset ovat miehiä. ”Naisten ja miesten työt” ovat edelleen vahvoja Mosambikissa, joten jos palkalliset kotityön työpaikatkin menevät miehille, ei naisille, etenkään nuorille ja kouluttamattomille, jää paljoa vaihtoehtoja.

No jokatapauksessa, nyt kun asun kahden paikallisen miehen kanssa, jotka koko ikänsä ajan ovat eläneet kotiapulaisten ympäröimänä, olen myöntynyt sellaisen olemassaoloon myös pienessä kodissamme. Uuden työn johdosta, en (onneksi) paljoa apulaiseen törmää, sillä hän tulee jo minun lähdettyäni töihin ja on ehtinyt jo lähteä kun minä palaan kotiin. Olen myös kieltänyt häntä tulemasta lauantaisin, sillä haluan rauhassa herätä ja halutessa kipsutella vaikka kalsareissani edes kerran viikossa kahvinkeittoon. Tähän loppuun voisi heittää vielä kliseen: ”maassa maan tavalla” ja ainakin tarjoan yhdelle naiselle työpaikan.

Oi kotimaani

Viisi viikkoa takana Suomilomaa ja paluu arkeen on taas edessä.  Suomessa ollessani Mosambikin elämä tuntuu unelta ja toisaalta taas aina Mosambikissa ollessani Suomi tuntuu niin epätodelliselta. Hyppääminen näiden kahden maailman välillä ei kuitenkaan ole vaikeaa; siinä auttavat vähintäänkin aina kahden päivän pituinen matkustus, jonka aika kulttuurierot ja ympäristö  vähän niin kuin liukumalla vaihtuvat.

Maputosta bussilla lähdettäessä Johannesburgiin päin ympäristö alkaa siistiytyä ja heti rajan jälkeen sekä metsät että pellot ovat eurooppalaisittain siisteissä riveissä. Etelä-Afrikasta ja yleensä yhden tai kahden kansainvälisen lentokentän aikana porukka alkaa kansainvälistyä ja vaaleaa väriä näkyä jo enemmän. Mikäli viimeinen vaihto on esim. Amsterdamissa tai Berliinissä, Helsinkiin lähtevän lennon portilla kuulee jo suomeakin ja ensimmäiset väristykset oman kielen käytöstä alkavat. Jos on rahaa ja onnea ollut ja lento on Finnairin, saattaa tarjolla olla jopa Hesari tai jotain ruisleivän tyyppistä.

Tällä kertaa tunsin ensimmäistä kertaa oikein riemua Suomeen lähtemisestä. Oli kova ikävä vanhempia, yhtä vielä elossa olevaa isovanhempaa ja tietenkin ystäviä. Saunaa, ruisleipää, järviä ja muuta suomalaista myös kaivaten, mutta jo vähenevässä määrin.

Reilu kuukausi meni kuin siivillä: saunoin lähes joka päivä, ratsastin hurmaavilla issikoilla pohjanmaan metsissä ja pelloilla, istuin laiturilla katselemassa järvimaisemaa, ajoin autolla ympäri Suomea yli 2000 kilometriä, juhlittiin kesäyössä kavereiden kanssa aamuun asti, naurettiin, itkettiin, muisteltiin ja suunniteltiin tulevaa. Yhtään kertaa ei tullut kulttuurishokkiolo, mikä aina ennen Afrikasta tullessa on iskenyt kotimaassa ja nautin olostani täysillä.

Issikoiden selassa Pohjanmaalla, Malkakoskella

Onnellisena onnenpyorassa

Suonenjoki haltuun

Myös ensimmäistä kertaa pois lähtiessä tuntui että olisin vielä mielellään jäänyt Suomeen ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun näin Suonenjoen juna-aseman ja isän vilkuttamassa junan ikkunasta. Mietin ennen lähtöäni miksi en enää tuntenut niin suurta hinkua palata Afrikkaan kuin aikaisemmin, eikä Suomessa olo tuntunut yhtään hullummalta. Ensinnäkin luulen että olen aikuistumassa ja tunnen olevani jo niin itsenäinen, pesästä pois lentänyt, että välimatkaa vanhempiin ei enää tarvitse itsenäisesti elämiseen. Toiseksi, rakas isoisäni alkaa olla jo melko vanha ja haluaisin viettää hänen kanssa enemmän aikaa kuin kerran vuodessa, puhumattakaan kaikista muista rakkaista.

Nyt kun Maputon valot jo häämöttävät, tuntuu hyvältä palata. Bussi on täynnä iloista puheensorinaa ja ikkunoista näkyy Afrikan laskeva aurinko. Kaikki Afrikassa käyneet tietävät kuinka lumoava tuo pieni hetki ennen pimeyttä on. Sukat pakkasin jo laukkuun rajalla ja alkoi melkein jo naurattaa rajalla säätäminen viranomaisten kanssa. I´m back home!

Muutosten matkassa

Toukokuun alussa istuin sängylläni kodissamme Malangassa ja katsoin kun vesi lilluu pitkin kaunista parkettilattiaa. Naapurin vesiputki, joka kulkee asuntojen välisen seinän välillä, poksahti eräänä aamuna ja vesi valui olohuoneemme seinästä pitkin asunnon lattiaa aina keittiöön asti. Laskeskelin mielessäni millainen lasku korjauksesta tulee. Eipä jäänyt minun maksettavakseni, mutta siinä mopin varressa ollessani ei naurattanut. Tulvan jälkeen, tietenkin minun syntymäpäiväni viikolla sairastuimme, minä ja kaksi kämppistäni, malariaan. Onneksi malaria oli kahden rastin, lievempää tyyppiä, joten lääkkeet saatuamme olimme kaikki jo neljän päivän jälkeen sairastumisesta, jalkeilla.

Uuden kodin siivousurakka

Poijjaat pihansiivoustalkoissa (=yksi tekee ja muut kattoo vierestä)

No näitä sattuu, mutta elämä on taas vaihtanut suuntaansa ja tällä kertaa näyttää että Jaanan elämänkertomukseen tulee taas luku, jota ei helposti unohda. Niinpä tämän blogin sisältö muuttuu ja luvassa on tarinoita uudesta elämästä Mosambikissa.

Vuoden ETVO vapaaehtoisjakson loputtua jäin Mosambikiin kuulostelemaan josko töitä löytyisi. Jyväskylän maisteriohjelmaan eivät edes kutsuneet haastatteluun, joten näyttää että akateeminen ura on meikäläisen osalta jos ei nyt poissuljettu niin ainakin lykkääntynyt. Parin kuukauden ajan näytti siltä että töitä ei Mosambikista löytyisi kunnes olin illanvietossa Chamanculossa sijaitsevan Sigauque projektin konsertissa. Oli sateinen päivä ja yleisöä oli vähemmän kuin bändissä soittajia. Yleisökadon johdosta ehdin juttelemaan projektin luojan, kanadalaisen muusikon ja yhteisömediahankkeita tuottavan yrittäjän kanssa. Kerroin että paluu Suomeen on edessä, koska töitä ei ole löytynyt. No nykyinen pomoni ehdotti tapaamista seuraavalle viikolle ja kappas uusi työpaikka oli siinä.

Ensimmäisen reilun kuukauden työjakson aikana olen tehnyt radiohaastatteluja Maputossa ja Gazan maakunnassa tulva-alueilla, editoinut, järjestellyt tapaamisia, toiminut baarimikkona ja kaikkea mitä en nyt muista. Enpä ole ennen tällaisessa työssä ollut, jossa joka päivä tulee opittua niin paljon uutta ja ihmetellyt kuinka kova luotto pomolla on meikäläisen kapasiteettiin. Joka päivä on menty niin kauas tutulta turvalliselta mukavuusalueelta, että tuskin sellaista enää onkaan ja kaikki nämä haasteet antavat vain järjettömästi energiaa joka päivään. Luultavasti vuoden vapaaehtoishengailun jälkeen juuri tällaista haasteryöppyä olenkin tarvinnut.

Uusi työkaveri

Ensimmäinen työkeikka Gazan maakuntaan, Chibuto

Uudelleensijoitusleiri Chibutossa

Radiohaastattelua tekemässä uudelleensijoitusleirillä Chibutossa.

Tulvassa kaiken menettänyt Gloria, väliaikaisen telttansa sisällä.

Casa Sigauque

Työpaikalla rakennustyömaata

Korruptiota ja baobabpuita Zimbabwessa

Beirasta matka jatkui kohti Maputoa Zimbabwen kautta. Reitti Zimbabwen ja Etelä-Afrikan läpi valittiin, koska Mosambikia vaivanneet tulvat olivat vieneet mukanaan pari siltaa Beiran ja Maputon väliltä ja ne on nyt toistaiseksi korvattu rautaisilla, korkeilla silloilla. Menopelimme Altezza on kaikkea muuta kuin sovelias maastoauto Mosambikin kuoppaisille teille, eikä olisi mataluutensa vuoksi kulkenut väliaikaissiltojen yli. Eipä hätää; Reitti Zimbabwen ja Etelä-Afrikan kautta ei ole kuin parisataa kilometriä pidempi.

Beirasta lähtö myöhästyi, kuten aina, tällä kertaa noin 10 tuntia suunnitellusta. Auton dokumentit olivat lähtöhässäkässä jääneet Maputoon ja kaverit, joiden piti ne lentokoneella lähettää Beiraan, eivät saaneet sitä aikaiseksi. No keksimme, että skannatut paperit voitaisiin käyttää poliisiasemalla ja leimauttaa väliaikaisiksi dokumenteiksi. Tässä kohdassa unohdimme että Mosambikin poliisin lappuset ja leimat eivät välttämättä kelpaa rajan toisella puolen.

Kaikesta huolimatta lähdimme Beirasta kohti Zimbabwen rajaa illan jo hämärtyessä auto täynnä Manicaan jääviä sukulaisia. Manicaan saavuimme seitsemän aikoihin illalla ja raja menee kiinni kahdeksalta. Emme olleet ehtineet vaihtaa rahaa, nälkä ja väsymys vaivasivat. Onneksi sain ylipuhuttua kuskin ja jäimme Manicaan yöksi.

Aamulla suuntasimme rajalle, jossa saimme vaihdettua meticaleja dollareiksi. Valitsimme matkustuspäivän suhteellisen huonosti, sillä oli Zimbabwen itsenäisyyspäivä. Juhlapäivinä afrikkalaiset univormulliset nimittäin tahtovat olla ahneempia kuin arkena. Ilmeisesti korruptio on Zimbabwessa vieläkin suurempi ongelma kuin Mosambikissa, tai ainakin se siltä tuntui kuuden tunnin ajomatkan aikana. Virallisista tilastotiedoista (jos sellaisia yleensä korruptiosta on olemassa), en tiedä.

Machipanda raja-asemalla on tunnelmaa.... rallallaa ja tullisedän taskut ne vaan pullottaa

Jo rajan ylitys oli ajateltua vaikeampaa. Ensimmäinen yllätys oli viisumi, joka minulle piti ostaa á 30 $. Seuraavaksi autolle vaadittiin vakuutusta á 90 $, jonka oikea hinta on 50 $, ylimääräiset 40 $ menivät ilmeisesti kahden välimiehen ja tullivirkailijan taskuun alkuperäisten dokumenttien puuttuessa. Rajasta noin kilometrin päässä oli ensimmäinen poliisipartio odottamassa; Autosta puuttuu heijastimet sekä edestä että takaa, vaahtosammutin ja kahdesta varoituskolmiosta puuttuu toinen. Listauksen jälkeen naispoliisi ilmoitti viileästi sakon (taskuun menevän summan): 50 $. Tässä vaiheessa alkoi käämit palaa. Tinkasimme hetken ja maksoimme 9$ nyrpistelevälle poliisille. Noin 10 kilometrin päässä sama teatteri uudestaan; Tällä kertaa väitimme kivenkovaan että rahaa ei ole pyörylän hyrrää, joka oli lähes totta, sillä vaihtamamme rahat olivat jo melkein loppuneet rajalla ja ensimmäisellä poliisipysäytyksellä. Onneksi leppoisampi poliisisetä päästi meidät lähtemään ilman lahjontaa. Varmaan oli setä aloittanut itsenäisyyspäivän vieton ajoissa. Harmi vain että paikassa, jossa poliisi meidät pysäytti, myytiin hienoja kivipatsaita. En tietenkään voinut kaivaa kukkaroa esiin ja ostaa matkamuistoa jäljellä olevilla hätädollareilla.

Zimbabwesta ylijääneitä dollareita ei kaikkia voi Maputossa vaihtaa, kuntonsa vuoksi

Näytti siltä, että matkasta Zimbabwen läpi tulisi kallis ja lahjonnan täyteinen, joten suuntasimme lähimpään kaupunkiin nostamaan lisää rahaa ja löysimme onneksemme autoon vaaditut heijastimet (2$). Ilmeisesti poliisin silmään ensimmäiseksi osuvat heijastintarrat auttoivat ja saimme olla loppumatkan rauhassa poliisipartioilta. Luultavasti asiaa auttoi myös, että poimimme kyytiin poliisiviranomaisen, joka oli liftaamassa tienvarressa. Herra oli ilmeisesti rivipoliisia paremmassa pestissä ja tarkistuspisteillä tummennetun takalasin alas laskettuamme poliisit nyökkäsivät vain hyväksyvästi ja toivottivat hyvää matkaa.

Kaupungista lisävarusteita autoon

Maisemaa matkanvarrelta

Vaikka törkeä korruptio oli alkanut jo tökkiä todella pahasti ja koko Zimbabwe alkoi tuntua vähemmän viehättävältä paikalta, maisemat olivat kauniita. Paljon suuria, taianomaisia baobabpuita, joita en aikaisemmin ole nähnyt. Teki mieli pysähtyä joka puun kohdalla ottamaan kuva. Radiosta kuunneltiin hetki Mugaben itsenäisyyspäivän puhetta ja loppuaika tutustutettiin paikallista poliisisetää mosambikilaisen marabentan ja passadan salaisuuksiin.

Beit Bridge

Siellä minä oon puun juurella jos oikeen tarkasti katsoo

Etelä-Afrikan rajalle saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä. Heti autosta noustuamme pari hännystelijää hyökkäsi heti kimppuumme. Todella ärsyttäviä välimiehiä on harmiksi asti Zimbabwen puoleisilla raja-asemilla. Neuvoja tulee vaikka niitä ei pyytäisikään ja ohjeistus jatkuu vaikka niistä kieltäytyisi. Ja tämähän ei tietystikään ole ilmaista. Passin leimaamisessa ei ollut mitään ongelmia, kun jätti välimiesten virheelliset neuvot huomiotta ja auton papereiden kanssa yllättävän ystävällinen passintarkastaja neuvoi oikean pöydän ääreen dokumenttien kanssa. Heti nähtyäni limaisen, isomahaisen äijän pöydän takana, tiesin että ongelmia oli luvassa. Kopiot ja Mosambikin poliisin lippulappunen eivät kelvanneet. Kysyessämme mitä voisimme tehdä, jotta voisimme palata kotiin, erittäin yhteistyöhaluton virkailija sanoi että meidän täytyy pyytää faksaamaan dokumenttien kopiot raja-asemalle. Niin, meillähän oli kyllä ne kopiot siinä pöydällä…mutta ei auta. Hetken siinä höyryjä päästellen ja hätääntyneitä välimiehiä (eivät nimittäin meiltä penniäkään saaneet) hätistellen päädyimme taas lahjomaan, á 20 $. Samaan aikaan, joutui ainakin kaksi muutakin ulkomaisen auton rekisterinkilpien omistajaa lahjomaan samaista virkailijaa. Luultavasti herra oli erittäin lahjakas keksimään syitä miksi dokumentit eivät kelpaa. Iso mahakin jo sen todisti.

Näin meni ensimmäinen vierailuni Zimbabween. Vahingosta viisastuu ja seuraavan kerran sitten ne alkuperäiset dokumentit mukaan ja auto varusteltuna maailmanloppua varten.

Etelä-Afrikassa ei mitään ihmeellistä. Aina Mosambikin kehittyneempään naapuriin saapuessani, tuntuu kuin tulisin Eurooppaan. Toki siinä taas sählättiin yöpaikan kanssa, jota ei tietenkään oltu etukäteen varattu. Nelspruitissa sattui juuri samana päivänä olemaan rallitapahtuma ja jok ´ikinen hotelli oli täynnä. Keskellä yötä sitten ajeltiin edestakas Nelspruitia ja parin tunnin etsinnän jälkeen löysimme viimein pienen, edullisen hotellin, josta huone löytyi. Ja sieltä tuli lämmintä vettä suihkusta!!!

Nelspruitin majapaikan terassilta. Kahden lämpimän suihkun jälkeen kelpasi jatkaa matkaa.

Nelspruitin majapaikkamme puutarhan veistos...siinä on seepraperhe joutumassa leijonan suihin

Paluu Beiraan

Edellisestä kerrasta oli jo kulunut lähes neljä kuukautta jolloin jätimme automme Beiraan ja palasimme Maputoon lentäen. Tällä kertaa lähdimme Stelion kanssa matkaan bussilla Maputosta Beiraan. Bussi (LTM) lähtee neljän aikaan aamulla ja matka kestää noin 14 tuntia. Palvelu bussissa oli kaukana siitä mitä aikaisemmin olin kokenut pitkänmatkan julkisissa Mosambikissa matkatessani. 1600 MT hintaan sai ilmastoidun, wc:llisen bussin, aamupalalla ja ystävällisellä kohtelulla. Lisäksi kyyti oli nopea. Suosittelen!

Matkan joutuisaan etenemiseen luultavasti vaikutti paria viikkoa ennen tapahtuneet hyökkäykset maantiellä. Jo siitä lähtien kun saavuin Mosambikiin, olen uutisista lukenut oppositiopuoleen Renamon uhkailuja sabotoida vaaleja ja muuta poliittista toimintaa maassa. Uhkailuja ei kuitenkaan ainakaan täällä Maputossa ole tietääkseni koskaan otettu oikein vakavissaan ja Renamon tavalle uhitella, lähinnä naureskellaan. Kuitenkin nyt huhtikuun alussa keski-Mosambikissa sijaitsevan kaupungin poliisiasemalle hyökättiin Renamon armeijan toimesta ja vähän sen jälkeen maantiellä rekan kimppuun. Yhteenotoissa kuoli yhteensä 9 ihmistä ja maantiellä osumaa sai myös eteläafrikkalaisen firman turistibussi. 

Maassa herättiin todelliseen sisällissodan vaaraan. Vaikka Renamolla on pieni, ei edes tuhannen miehen, armeija, on sillä paljon kannattajia pohjoisemmassa. Eri puolilla maata järjestettiin mielenosoituksia ja marsseja rauhan puolesta. Edellisen sisällissodan (päättyi 1992) muistot ovat edelleen kovin pinnassa ja ainakin minusta tuntuu että taistelu rauhan puolesta on nyt hyvin voimakasta. Vaikuttaa että Renamon riveissä on vain muutamia opportunisteja, jotka eivät pysty hallitsemaan tunteitaan ja tarpeeksi kiihtyessään mopo (tai AK74) karkaa käsistä. Nyt dialogia Frelimon ja Renamon välillä yritetään viritellä tilanteen selvittämiseksi ja ratkaisuiden löytymiseksi rauhan säilyttämiseen. Renomon kritiikki maata johtavan Frelimon toimista on varmaan joissain asioissa aivan oikeutettua, mutta tapa, jolla he yrittävät asioita muuttaa, on väärä. Itse en usko sodan syttymiseen; Ihmiset ovat väsyneitä sotimiseen.

Niin, elikkä luultavasti bussimatkamme meni joutuisasti, koska kuski halusi ohittaa Muchunguen kaupungin, jossa levottomuuksia oli tapahtunut, mahdollisimman aikaisin aamulla. Mitään kummallista ei matkan aikana tapahtunut ja kaupunki, jossa ihmisiä oli menehtynyt näytti rauhalliselta. 

Beiraan matkustimme Stelion siskon muistojuhlaan. Mosambikissa on tapana järjestää vuosi poismenon jälkeen muistotilaisuus vainaalle. Käydään hautausmaalla ja mahdollisesti messussa, sitten syödään ja juodaan koko perheen kesken. Tilaisuus ei ollut millään tavalla alakuloinen, kuin hautajaisissa. Mielestäni mukava tilaisuus, jonne koko perhe mielellään tulee muistelemaan yhdessä edesmennyttä ja vaihtamaan kuulumisia.

Todistusaineistoa visiitista Beira Bariin.

Beirassa aikaisemmin vain muutaman tunnin viettäneenä en ollut nähnyt vielä mitään ja aikaisempi kuva ei ollut kovin imarteleva. Tällä kertaa ehdimme kuljeskella ympäri kaupunkia useaan otteeseen ja aloin pitämään hieman uinuvan tuntuisesta, rauhallisesta, puhtaammasta kuin Maputo, kaupungista. Ihmisetkin tuntuivat jotenkin rennommilta. 

Arkkitehtuurista kiinnostuneille Beirassa on paljon nähtävää ja ehkä juuri rappeutuneet mestariteokset luovat kaupunkiin sen uneliaan ehkä jopa hieman kummitusmaisen tunnelman. Kaikkein mielenkiintoisin vierailu tehtiin Beiran Grande Hotelliin. Hotelli on aikoinaan ollut yksi Afrikan hienoimmista hotelleista, joka kuitenkin oli toiminnassa vain 9 vuotta kannattomuutensa takia. Ennen hohtavan valkoiseksi maalattu rakennus on nyt meri-ilmaston piiskaama harmaa betoni-ilmestys, jota asuttaa yli tuhat talonvaltaajaa. Hotelli lieneekin maailman suurin talonvaltausprojekti. Ihmisiä asuu aina kellarikerroksesta kattoterassille asti. Rakennuksesta on revitty irti kaikki arvokas (puu- ja metalliosat) ja jopa betonia irrotetaan ja myydään kiloittain. Rakennusta rappauttaa myös kasvusto, joka rehottaa jo kattoterasseilla asti. Viivyimme hotellissa tunnin verran ja paikallinen asukas kierrätti meitä ympäriinsä. Voin sanoa, että hotelli on yksi voimakkain tunteita herättävä tila, jossa olen käynyt koko elämäni aikana; Luksusarkkitehtuuri yhdistettynä yhteiskuntaluokan köyhimpiin. Naamakirjasta löytyy enemmän kuvia.  Grande Hotel, Beira. Photos: Jaana Oikarinen

Grande Hotel paasisaankaynti

Portaikko sisalla

Opas ja kuuluisa uima-allas, joka toimii nyt tiilitehtaana

Comprador! Paragem!

Monet vieläkin yllättyvät vastauksestani kysyessään olenko jo kokeillut chapalla (minibussilla) matkustamista, sillä joka päivä vähintään pari kertaa hyppään paikalliseen julkiseen kulkuneuvoon. Itselleni se on jo tutumpaa kuin koskaan Suomessa käyttämäni julkinen liikenne, mutta ymmärrän kyllä että monelle muualla kasvaneelle Maputon huonokuntoinen ja riittämätön bussiliikenne tuottaa jos ei nyt inhon väreitä niin ainakin totaalista välttelyä ja manaamista chapa -kuskien ängetessä törkeästi autolla liikkujan eteen.

Chapalla matkustelu onkin välillä jos jonkinlaista taidetta ja läheskään aina ei kyyti tunnu turvallisimmalta vaihtoehdolta, mutta itselleni se on jokapäiväinen välttämättömyys enkä ilman sitä tulisi toimeen. Chapoja on kahdenlaisia: pakettiauton (noin 16 istumapaikkaa) ja minibussin kokoisia (noin 25 istumapaikkaa). Istumapaikat eivät kuitenkaan määrittele kuinka monta matkustajaa kulkuneuvoon mahtuu ja otetaan. Ainoa sääntö matkustajien määrästä tuntuu olevan se että kunhan ovi mahtuu kiinni, silloin kun poliiseja on näkyvissä. 

Noin suurpiirteisesti chapoilla on pysäkit, mutta pyydettäessä pysähdytään muuallekin ja kyytiin voi hypätä mistä tahansa jos chapa kohdalla hiljentää, mutta vain jos poliiseja ei ole näkyvissä. Muualla kuin pysäkeillä chapan saa pysähtymään ensin katsekontaktin luomalla rahastajapoikaan joka roikkuu avoimesta oviaukosta ja vastaamalla vinkkaukseen pienellä etusormieleellä menosuuntaan päin. Kun chapasta haluaa poistua, huudetaan ”Paragem” rahastajapojalle, joka sitten omilla äänimerkeillään tiedottaa ajajalle mihin kohtaan pysähdytään seuraavaksi. Mikäli poliiseja on lähettyvillä, chapat eivät välttämättä pysähdy edes pysäkeille ja silloin on parasta vain lampsia seuraavan pysäkin suuntaan.

Ruuhka-aikaan sisäänpääsy ja chapasta poistuminen ovat niitä varsinaisia taideosioita. Suuria kantamuksia on turha harkita, ellei ole valmis maksamaan lisämaksua ja taistelemaan kahta kauheammin. Sisään tulee vain yksinkertaisesti tunkea, mieluiten kyynärpäät edellä, jos otteen saa oviaukon karmeista on sisäänpääsy jo todennäköinen. Valitettavasti juuri tästä syystä pysäkille tai huonoimmille paikoille jäävät useimmiten vanhukset, raskaana olevat naiset ja naiset lasten kanssa. Valitettavasti Mosambikissa tämä ei ole ainoa tilanne jossa luonnonlait pitävät paikkaansa myös ihmisten keskuudessa ja heikoimmat jäävät aina viimeiseksi.

Bussipysakki  "Romus" Chamanculossa

Joskus on valjaakin ja hyvalla tuurilla chapakin nain hyvassa kunnossa. Lahes kaikki chapat tulevat Japanista, jossa ne on "kaytetty loppuun". Mosambikissa sitten korjaillaan vahan etta kottero kulkee ja avot; autolla lisaa kilometreja edessa.

Paras seisomapaikka on auton keskivaiheilla juuri penkin kohdalla jota vasten voi nojata kurveissa ja jonka päälle voi laskea laukkunsa kun muut tunkevat pitkin käytävää ohi. Keskivaiheilla siksi että ulospääsy ei ole tuhottoman vaikeaa, mutta aiemmin ulospyrkivät eivät pakkaudu juuri siihen kohtaan. Ainakin kannattaa tähdätä avattavan ikkunan kohdalle, josta voi tarvittaessa hörpätä raikasta kaupunki-ilmaa kun kanssamatkustajan kainaloaromit hivelevät +35 asteen lämpötilassa hajuaistia. Muutaman kerran chapa -kuskille silmän vilkuttaminen on auttanut ja olen päässyt etupenkille istumaan. Luovuutta on lupa käyttää.

Mitä se sitten maksaa? Kaupungin sisällä matka maksaa 7 meticaista (alle 20 senttiä) ja hieman pidempi etäisyys 9 meticaista. Maksu suoritetaan lähtiessä compradorille (rahastajapoika), joka roikkuu oviaukosta ja huutelee lisämatkustajien saamiseksi sekä tunkee jos sisällä olevia tiiviimpään muodostelmaan. Aikatauluja ei ole, mutta normaalisti autoja kulkee niin tiheästi päiväsaikaan että kauan ei tarvitse odottaa jos ei ole nirso. Kyydin voi vaikkapa valita musiikkitarjonnan perusteella, joka yleensä soi sitä tarjoavissa täysin volyymein.

Vuosi vaihtoon Ponta do Ourossa

Vilanculos, Tofo, Ponta do Ouro, entententen, rannalle oli päästävä uuden vuoden viettoon. Porukkaa oli lähdössä matkaan paljon ja niinpä vuokra-autoksi hommattiin pikkubussi, lisäksi Land Rover. Matkakohteeksi valittiin lähimpänä oleva Ponta do Ouro, joka sijaitsee aivan Etelä-Mosambikissa Etelä-Afrikan rajalla. Olin aikasemminkin lukenut turistioppaista tästä rantakohteesta ja kaikkialla kehotettiin lähtemään matkaan nelivedolla. Niinpä kulkupelimme nähdessäni, esitinkin kohteliaasti mielipiteeni/kyselyni auton riittävyydestä kyseiselle tiettömälle taipaleelle yli hiekkadyynien. Miehinen kuoro vastasi että kyllä se kulkee. Jaa no mitäs siihen sitten enää sanomaan, kaipa nuo paremmin tietävät. No eivät tietäneet.

Tarkoitus oli lähteä aikaisin matkaan, jotta ehtisimme perille päiväsaikaan. Äijäporukan kanssa matkustelu on aina täynnä yllätyksiä eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Mitään valmisteluja ei ollut tehty lähtöpäivän aamuun mennessä, joten jouduimme hoitamaan ne ennen lähtöä. Ensimmäiseksi mentiin hiustenleikkuuseen; täytyyhän uutta vuotta ottaa tyylikkäänä vastaan. Seuraavaksi suunnattiin tietenkin viinakauppaan josta lähti mukaan skumpat ja muut viikonlopun virvokkeet. Tässä vaiheessa kyselin jo toistamiseen tarvitseeko ruokaa ostaa mukaan ja milloin mahdollisesti nämä hankinnat tehtäisiin. Viinakaupasta kuitenkin suunnattiin oluen ostoon, jota viinakaupasta ei saanut. Tässä välissä sentään ostettiin pienestä kojusta pari tonnikalapurkkia ja pullo coca-colaa oluen kyytipojaksi. 

Kello alkoi tässä vaiheessa näyttää jo yli puoltapäivää ja lautta Catembelle, josta pääsee maata pitkin Ponta do Ouroon, oli tupaten täynnä ja jonoon oli päästävä äkkiä jonottamaan, että mahduttaisiin mukaan. Ehdotin, joko nyt voisimme käydä ostamassa ruokaa mukaan, sillä olimme menossa telttailemaan ja sesonkiaikana ravintolat olisivat kalliita suositussa lomakohteessa. Poikia kuitenkin huoletti kovin mahdollisuus joutua juomaan lämmintä olutta ja ruokaostosten sijaan ehdimme vain hakea satamasta jäitä kylmälaukkuihin oluita jäähdyttämään.

Olut on telttailun tarkein varuste...kuulema...

 

Jaat ovat telttailun toiseksi tarkein varuste

Ruoat jäivät siis Maputon satamaan ja pikkubussi ahdettuna täyteen ihmisiä nyssyköineen ja kylmälaukkuja täynnä juomia ahtauduimme Catemben tupaten täydelle lautalle.

Kuten aikaisemmin mainitsin, kaikki näkemäni turistioppaat neuvovat nelivedon valintaa Ponta do Ouron suuntautuville matkoille ja kävi hyvin nopeasti selväksi, ettei meidän pikkubussi täynnä tavaraa ja ihmisiä kulkisi upottavassa hiekassa. Onneksi joku kotoa lähtiessä oli tajunnut pakata mukaan hinausköyden, jolle tulikin enemmän käyttöä kuin aurinkovoiteelle koko rantaloman aikana. 20nen kerran juututtuamme hiekkaan sekosin laskuissa. Pari kertaa ei edes Land Rover saanut bussia irti hiekasta ja kiitos ystävällisten paikallisten, jotka saapuivat apuun lapioineen ja palmunlehvineen, saavuimme puolen yön aikaan Ponta do Ouroon.

Just mahuin siihen valiin

Catemben lautta tupatentaynna...ai mika turvallisuus?

Lehmia tienposkessa...

...ja tietenkin aijien piti menna niita hatistelemaan. Lauman perasta tulikin sitten vahan akaisempi pikkupoika keppinsa kanssa.

Olisko ollut noin 5. kerta...aurinko laskee noin tunnin sisalla...

Saavuttuamme, tajusimme, ettei kukaan tiennyt missä camping paikkamme sijaitsee ja tässä vaiheessa myös Land Roverista hajosi jokin ohjaukseen vaikuttava oleellinen osa. Löydettyämme henkilön, joka osasi meidät neuvoa yöpaikkaan, bussille piti löytää hinaaja. Lauantaiyönä selväpäisen nelivetokuskin löytäminen osoittautui mahdottomaksi ja jouduimme tyytymään enemmän ja vähemmän ilolientä nauttineen paikallisen hinaamaksi. Jälkeenpäin voin sanoa että mieluummin olisin työntänyt bussin vaikka yksin yöpaikkaan. Onneksi mitään ei käynyt ja pääsimme auton työntämisestä hiekkaisina mutta ehjin nahoin teltanpystytys puuhiin. Tietenkään kukaan ei ollut tarkistanut oliko kaikki osat mukana ja niinpä pari telttaa jäi pystyttämättä. Tähän ratkaisuksi osa lähti paikalliseen diskoon ja loput nukkumaan pystytettyihin telttoihin.

Steirat (kaislamatot paikkaavat puuttuvia telttoja)

 

Kiitos ihanan hamevaen, ruokaa saatiin kuin saatiinkin loihdittua

Pari päivää meni Pontassa mukavasti ilman sen kummempia vastoinkäymisiä. Valitettavasti vain kaunista rantapaikkaa, etenkin lomakausina häiritsevät tuhannet eteläafrikkalaiset, jotka saapuvat rajan takaa sikailemaan Mosambikin puolelle. Todellakin, kuva, jonka eteläafrikkalaisista siellä saa, on samaa luokkaa kuin suomalaiset ryyppyturistit Virossa. Niin miehet kuin naisetkin kulkevat rantavaatetuksissa mihin tahansa menevät, joka ei paikallisessa kulttuurissa ole etenkään naisten osalta tavallista muuten kuin prostituoiduille. Lisäksi, valitettavasti eteläafrikkalaiset tuovat lähes kaiken mukanaan, joten paikalliset pienyrittäjät eivät juuri hyödy rajantakaisista turisteista. Puhumattakaan kaikesta siitä siivosta, jonka he jättävät jälkeensä. Vali vali…Onneksi meillä oli mukava oma porukka mukana, joten tarvetta uusien tuttavuuksien tekemiseen ei ollut. 

 

Ponta do Ouron ruuhkainen ranta

Ponta do Ouroon matkustaville voin suositella telttailupaikaksi käyttämäämme Masalas Place:a. Paikka on rauhallisella mäennyppylällä, merinäköalalla, jonne eteläafrikkalaisten mölinä ei juuri kuulu. Leirintäalueelta löytyy sähkö, suihkut (kylmä) ja wc:t meriäköalalla. Myös keittiö on kuulemma rakenteilla.

Mahavaivaisen unelma wc merinakoalalla, eipahan mene koko loma laatotuksia katsellessa

Lähtöpäivän aamuna sähellys jatkui. Tietenkin kaikki oli monta tuntia myöhässä ja tavarat osittain märkänä edellisen päivän sateesta. Land Rover oli sentään saatu kuntoon paikallisessa pajassa, mutta kummankin auton tankit näyttivät lähes nollaa. Sattuipa olemaan päivä, jolloin kaikki muutkin suuntasivat kotia kohti ja kylän ainoalta huoltoasemalta oli tietenkin kaikki polttoaine loppu. Seuraavaksi lähimmät huoltoasemat sijaitsevat Etelä-Afrikan puolella ja Catembella. Land Roverin puolitankkisen kanssa lähdettiin siis Etelä-Afrikkaan bensan hakuun, kunnes rajalla huomattiin että ainoalla, jolla oli passi mukana, ei osannut ajaa manuaalilla. Siinä aikamme rajaviranomaisia maaniteltuamme, että voisin ilman maastapoistumiseen tarvittavaa maahanmuuttoviraston lappua lähteä bensanhakuun, puoli tuntia ennen rajan sulkemista, ystävällinen herrasmies lupautui hakemaan bensan. Paluumatkalla Pontaan juutuimme tietenkin muutamia kertoja hiekkadyyneille, normijuttu jo. 

 

Paikallinen autokorjaamo, pienempi kuin auto

Taas kerran paluumatka kotiin alkoi jo illan hämärtyessä, mutta tulomatkasta jo hieman oppineena juutuimme vain noin 5 kertaa hiekkaan. Kerran tosin jo niin pahasti, että jouduimme odottamaan ohikulkevan apua. Catembelle saavuttiin jo viimeisen Maputon lautan mentyä, joten yö vietettiin taas autossa.

Saattaa kuulostaa täysin epäonnistuneelta matkalta täynnä vastoinkäymisiä, mutta kaikilla meillä oli oikeasti hauskaa, eikä missään vaiheessa oltu toivoamme menettäneitä. Tätä muistelmaa kirjoittaessani totesin Steliolle että olipa katastrofireissu ja hän totesi että oli täydellinen reissu. Niin kai se onkin; jos kaikkea sitä sähellystä ei olisi tapahtunut, ei varmaan olisi naurettu niin paljon, eikä muistaisi tapahtumia niin hyvin. Afrikkalainen suhtautuminen vastoinkäymisiin on parhaimmillaan juuri tätä, eikä jälkeenpäin muistella pahalla. Tällaiselle matkalle en kovin mielellään suomalaisten kanssa lähtisi, tai ehkä kaikki olisi suomalaisten kanssa hyvin suunniteltua, eikä koko sähläystä pääsisi tapahtumaan.