Elämänmatka ja matkailua Mosambikissa

Elämän matka ei suinkaan ole suojaista ja tasaista, kaikkihan sen tietävät ja varmaan myös kokevat. Hyväonninen on, jos ei yllätyksiä eteen satu ja vastoinkäymisiä kohtaa. Ja mitäpä matka olisi ilman suolaisia ja happamia hetkiä, liika makeasta tulee vain vatsa kipeäksi. Myös oma elämän matkani on kohdannut pomppuja ja varmaan osittain siksi kirjoituskin on jäänyt sitten joulukuun. Nyt kuitenkin tuntuu että matkanteko on tasaistunut ja on taas intoa kirjoittaa kokemuksista jo täällä rakkaaksi tulleessa maassa.

Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella muistelmien omaisesti mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä sitten viime päivityksen. Elämän matka on tasaistunut, mutta matkailua mosambikin pomppuisilla teillä on tullut harrastettua ahkerasti.

Joulunviettoa Manicassa

Vanhempien maanittelusta huolimatta päätin viettää joulun Mosambikissa ja sainkin kutsun uuden tuttavuuteni, Stelion, vanhempien luokse Manicaan. Ajattelin että eipähän tarvitse matkustaa päivä kaupalla ympäri maapalloa ja saan levättyä kunnolla. No eipähän se ihan niin mennyt. Matkaan lähdettiin autolla ja matka Manicaan ei käynytkään ihan muutamassa tunnissa. Matkaa ensimmäiselle pysäkille Beiraan on nimittäin Maputosta noin 1200 kilometriä ja siitä vielä Manicaan noin pari sataa. Heräsimme aikaisin, jo neljältä, jotta ehtisimme saman päivän aikana Beiraan asti moikkaamaan toisen auton kuskin vanhempia ja yöpymään siellä. Tämän toisen auton kuski kuitenkin päätti edellisenä iltana istuskella turinoimassa yli puoleen yöhön ja niinpä jouduimme pysähtelemään vähän väliä, jotta hän pääsi lepäämään. Matka Beiraan kesti 30 tuntia! Ehdin jo miettiä että olisi aikaa sitten ollut Suomessa joulunvietossa.

Odottelua tienposkessa keskella maaseutua toisen kuskin levatessa.

Tien varrelta, maaseudulta bongattu poika leluautoineen auringon noustessa

Auringonnousu maaseudulla, jossain valilla Maputo-Beira

Siina ootellessa ehtii leikkia kameralla

"hyvin pakattu" hiilikuorma

Hiilikuorma "levitettyna" tienpenkareelle hetkea myohemmin...kuski naytti hieman kypsalta.

Beiraan päästyämme oli siis jo aamupäivä ja niinpä jätimme nukkumiset väliin, auto lastattiin tuliaisravuilla ja -katkaravuilla täyteen ja suuntasimme sisämaahan Manican kylään. Kun saavuimme Manicaan, tuntui vähän samalta kuin Turusta Suonenjoelle olisi lähtenyt loman viettoon. Manica sijaitsee keski-Mosambikissa aivan Zimbabwen rajan tuntumassa. Kylä sijaitsee vuoristoisella alueella, jota halkoo monet joet. Joulun vietto erosi ainakin tässä perheessä paljon oman perheeni. Jouluateriaa ei syöty, lahjoja ei jaettu, kirkkoon ei menty enkä joulusaunaankaan päässyt. No eipä siinä mitään, levättyä ainakin tuli hyvin. Joulukirkon sijasta lähdettiin jouluaattona illan viettoon Chimoion kaupunkiin tanssahtelemaan paikallisessa yökerhossa. 

Aitille todisteita: tytar elossa ja hyvissa voimin (kuvan tuoppi ei liity tapaukseen)

Manicassa on musta Jeesus

Manican kirkko taytyi kayda tsekkaamassa, vaikka joulukirkkoa ei ollutkaan.

Manican maisemaa

Jo alkumatkasta auton kulku oli hieman nykivää ja paheni joulun aikana. Mitäs siinä sitten kuin korjaamolle selvittämään mikä kotterossa vikana. Chimoissa mekaanikko väitti kiven kovaan että bensapumppu täytyy vaihtaa. Bensapumpun kanssa hommattiin koko päivä, eikä tietenkään vika korjaantunut. No siinä pienen, ainoan puun alla, vesikanisterin päällä istuen, paikallista Manicaa hörppien ja auton konepelliltä take away kanaa mutustellen päivä läheni loppuaan ja päätimme jättää auton ystävän isän luo Beiraan parempaan huoltoon ja palata lentämällä takaisin Maputoon. Työt kutsuivat.

Victor, Stelio ja kaveri pitamassa vahtia autonkorjauksesta

Siina se kottero nyt on ja missas se bensapumppu sijaitseekaan?

Maputon seurapiirielämää

Mosambikissa on vain 38 prosentilla väestöstä sähköt. Mutta tällä kertaa en aio pureutua tähän uutiseen, raskaisiin kehityskysymyksiin tai kokemiini raivostuttaviin eriarvoisuuksiin. Yleisön pyynnöstä kirjoitan nyt Maputon seurapiiri- sekä yöelämästä, jonka ainakin omalta osaltani olen kokenut huomattavan monimuotoisemmaksi kuin Suomessa. Toki monipuolisen skaalan syynä ovat tietenkin tuloerot ja kaupunginosien eriarvoisuus, mutta nyt keskityn siihen millaista hauskanpitoa mistäkin löytyy.

Kulttuurinnälän ja monipuolisen tuttavapiirin kautta olen päässyt joutunut mitä erilaisimpiin kissanristiäisiin, juhliin, bileisiin, vastaanottoihin ja edustustapahtumiin.

Barracat

Barracat ovat pieniä olutkojuja, joita on ympäri kaupunkia lähes kaikilla alueilla, lukuun ottamatta kaikkein kalleimpia asuinalueita, joissa ihmiset kulkevat vain autoilla. Barracoista saa yleensä limpparin, oluen ja halvan kartonkipakkausviinin lisäksi jotain syömistä kuten lehmänpääkeittoa tai petiscoita, sisäelimistä valmistettua keittoa. NAM! Edistyneemmät barracat tarjoilevat myös väkevämpää juotavaa, joita tarjoillessa pulloa pitää ravistaa rivakasti ennen lasiin kaatamista! Barracoissa ei välttämättä ole muutamaa muovituolia enempää istumapaikkoja joten etenkin viikonloppuisin nuoret miehet parkkeeraavat autojaan barracoiden eteen ja luukuttavat musiikkia niin että koko naapurusto saa nauttia autonomistajan musiikkiarsenaalista. Sanomattakin varmaan selvää että saniteettiloja ei voi kehua jos sellaisia on lainkaan. Niinpä Suomestakin viikonloppuiltaisin tuttu kadullepissaaminen on erittäin yleistä. Saattaa kuulostaa melko karulta, mutta yleisesti ottaen barracoissa on usein paras meininki. Mosambikilaiset hallitsevat jutun- ja vitsienkerronnan, eikä tylsää pääse tulemaan jos paikallinen kieli taipuu. Suosittelen! Yksi luultavasti kuuluisimmista barraca-keskittymistä löytyy Museumilta aivan keskustasta, 24 de Julhon varrelta ja barracoiden keskeltä pieni, viehättävä ravintola, josta saa sekä paikallista että turistiruokaa edulliseen hintaan.

Garaginhat

Garaginhat ovat puolestaan baracoita suurempia, pihoille rakennettuja paikallisia ulkoilma juottoloita. Ruokaakin löytyy, yleensä hieman monipuolisemmin kuin baracoista. Musiikkia ei soiteta ja meno on muutenkin rauhallisempi kuin katujen baracoissa. Keskustan tuntumassa tällaisia löytyy muun muassa turistikuuluisan Mundo´s ravintolan vierestä Avenida Eduardo Mondlanelta ja toinen yleisen uima-altaan vierestä Avenida Ahmed Sekou Tourelta.

Kissanristiäiset

Häistä, hautajaisista, syntymäpäiväjuhlista ja muista kissanristiäisistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, joten niistä erikseen joskus toiste. (Huomautuksena vain että luultavasti olen jo päässyt osalliseksi kaiken mahdollisen sorttisiin sukujuhliin, joihin kuuluu mitä erilaisimpia tapoja ja rituaaleja.) Ulkomaalaisille on kissanristiäisten lisäksi tarjolla myös lähetystöjen vastaanottoja ja juhlia, joissa voi päivitellä omanmaalaisten kanssa Maputon meininkiä ja nautiskella verorahoista ulkomailla ilmaisen ruoan ja juoman merkeissä. Suomessa niskalimassa raatajille rauhoitukseksi, että Suomen lähetystö on muihin verrattuna juhlissaan hyvin hillitty, eikä varmasti aiheuta verojennousua.

Taiteilijapiirit

Boheemimpia taiteilijakeikistelyitä löytyy aina suruman (pilven) katkuisista reggae-mestoista näyttelyiden avajaistilaisuuksiin, joissa seisotaan vähintäänkin yhtä jäykästi viinilasit kädessä kuin Suomessakin. Jos pieni tungos ja edellä mainittu päihteiden käyttö ei haittaa, on jokaviikkoinen sessio Nucleo de Arten tiloissa käymisen arvoinen paikka. Kuvataiteilijoiden järjestön tilojen yhteydessä sijaitseva baari järjestää (viikoittain) sunnuntaisin live-musiikkia ja yleensä laadukasta sekä mielenkiintoista sellaista. Konsertit alkavat jo kahdeksan aikoihin, joten seuraavan päivän työhönmenokaan ei mene mönkään. Nucleolla pyörii paljon rastapäisiä taiteilijamuusikoita ja naispuolisille matkailijoille/vierailijoille riittää varmasti tanssittajia. Nucleo de Arte sijaitsee Rua de Argelialla museolla (museu).

Ulkoilmakonsertit

Musiikin ystäville löytyy myös paljon muuta tarjontaa. Itselleni hieman yllätyksenä on tullut suurien ulkoilmakonserttien määrä, joita järjestetään usein ja tarjontaa löytyy laidasta laitaan. Ilmaiset sellaiset houkuttelevat vähätuloisempia lähiöiden asukkaita konserttipaikoille, mutta myös maksulliset ulkoilmakonsertit houkuttelevat paljon kuulijoita. llmaisissa tapahtumissa juomapuolesta vastaavat paikalliset tädit ja nuoret pojat, jotka kauppaavat juomiaan kylmälaukuista janoisille. Kaikissa ulkoilmakonserteissa, joissa olen piipahtanut, on löytynyt tutut ja turvalliset bajamajat ja kumma kyllä usein melko siedettävässä kunnossa paperein varustettuna! Vahingosta viisastuneena, kehotan kuitenkin olemaan varovainen lompakoiden ja muun omaisuuden kanssa näissä paikoissa. Ilmeisesti väkijoukoissa kulkee ammattilaisvarkaita, joiden ammattitaitoa (ystäväni sanoin) voi ihailla niin pitkään kuin se osuu omalle kohdalle. 

Karaoke

Karaoken ystävillekin löytyy tarjontaa. Tiistai-iltaisin GIl Vincentessä (Avenida Samora Machel) pääsee laulamaan elävän bändin kanssa ja keskiviikko-lauantai -iltaisin hieman fiinimmässä Robsonsissa (Avenida da Marginal). Kannattaa kuitenkin muistaa että mosambikilainen karaoke ei ole läheskään yhtä alkoholihöyryistä ja nuotinvierestä raakkumista kuin usein Suomessa. Pieni harjoittelu ennen suoritusta on siis suositeltavaa.

Alakaupungin iloja

Karaokebaareista alakaupungin punalyhtyisille kaduille. Kyllä, Rua do Araujollakin olen käynyt. Kadulla sijaitsee kiva pieni pubi, Gypsies, josta saa kaupungin parasta pizzaa, voi kuunnella rock-musiikkia, joka muuten on melko harvinaista Maputossa sekä samalla voi halutessaan tutustua kaupungin maksulliseen naiskauneuteen. Alakaupungilta löytyy paljon muutakin toistaiseksi (luultavasti pysyvästi) minulle tuntematonta tarjontaa, johon tutustumiseen suosittelen paikallista seuraa oppaaksi.

Rahvaan parista herrojen seuraan

Maksullisia seuralaisia toki löytyy muualtakin kuin alakaupungista. Kaupungin hienoimmista ravintoloista, klubeista ja yökerhoista heitä voi myös bongailla, toki hieman laadukkaammin varustautuneina ja yhteen asiakkaaseen useampina iltoina keskittyneinä. Prostituoidut sikseen ja kaupungin kermaan tutustumaan! Luultavasti tunnetuin länkkäreiden ja paikallisten parhainosaisten lounaspaikka sekä juottola, on jo aikaisemmin mainitsemani Mundo´s Avenida Eduard Mondlanen ja Julius Nyereren kulmassa. Lienee sanomattakin selvää että hinnat eivät vapaaehtoistyöntekijää juuri houkuttele, eipä pahemmin ilmapiirikään, keikistelevien paikallisten ja humaltuneiden keski-ikäisen liikemiesten keskuudessa. Urheilun ystäville toki mainio monien tv-päätteiden vuoksi, joista näytetään jos jonkin sortin urheilua.

Yoelama

Puolen yön jälkeen perjantaisin monet maputolaiset, etenkin portugalilaiset, suuntaavat CFM:n yökerhoon, joka sijaitsee Maputon kuuluisalla juna-asemalla Praca dos Trabalhadoresilla. Maputossa vierailevalle suositeltava käyntikohde, jos ei yöaikaan niin päivälläkin löytyy katseltavaa sekä ruokaa. Iltamenojen aikaan voi tanssahdella junalaiturilla ja katsella muun muassa Zimbabwen rajalle suuntaavia junia. 

Varsinainen yöelämä Maputossa alkaa siis melko myöhään ja kestää monessa paikassa aamun tunneille asti. Kätevästi voi siis yökerhosta hypätä aamun ensimmäiseen bussiin ja välttyä taksimaksuilta. Maputon tunnetuimpiin yökerhoihin kuuluu Coconuts ja sen vieressä sijaitseva Lounge (Avenida Marginal). Jos lompakosta löytyy ja jonottaminen ei haittaa niin luultavasti vierailija viihtyy. Coconutsissa järjestetään myös elävän musiikin konsertteja, jotka kuulemani perusteella ovat mieluisampia kokemuksia kuin oma visiittini tavallisen lauantai-illan merkeissä. Onneksi Coconutsin ovelta pääsee suoraan rannalle, jossa myydään barraca-hintaisia juomia, yöpalaa ja näkymät kaupunkiin sekä merelle ovat yökerhon jyskeen jälkeen vähintäänkin mieltä rauhoittavia.

Coconutsiin pääsee luultavasti jopa sandaalitkin jalassa, mutta himpun verran fiinimpi juhlapaikka sijaitsee aivan Coconutsin vieressä, Maputon kasinon yhteydessä. News Cafen viikonloppuisin luultavasti farkut ja tennarit eivät ole paras mahdollinen varustus, jos haluaa tehdä vaikutuksen Maputon kermaan. Hienosta puhelimesta ja pöytään jääkulhoon ostetusta shampanjapullosta saa lisäpisteitä. Toinen ”valkoisten sohvien” istumapaikka löytyy Eduard Mondlanelta, ranskalaisomisteinen, nimeltään ”1908”. Portilla seisoo kaksi järkäleen kokoista portsaria ja pöydän ääreen ei ole istumista ellei osteta kokonaista pulloa shampanjaa, viskiä tai muuta ilojuomaa. Hinnastosta päätellen useat juhlijat kuluttavat yhdessä illassa jopa 2-3 kertaa maputolaisen kuukausiminimipalkan (n. 75 €/kk) verran.

Kuljetuspuoli  

Mitenkäs niihin juhliin sitten mennään? Autolla tietysti ja valitettavan useasti myös palataan kunnosta riippumatta kotiin samalla kulkuvälineellä. Poliisin syynistähän pääsee vaikkapa sinistä seteliä (200 meticaista = n. 6€) vilauttamalla.  ”Maassa maan tavalla” -sanontaa ei kuitenkaan tarvitse aina toteuttaa ja Maputossa pääsee hyvin liikkumaan taksilla tai mopotaksilla, joiden hinta ei tietenkään köyhimmille sovi, mutta on pieni hinta hengestä.

Jänniä ammatteja ja työpajoja

Mosambikissa, niinkuin varmaan useimmissa Afrikan maissa, erilaisia keinoja tienata elantoa riittää niin pitkälle kuin mielikuvitustakin. Näiden Mosambikissa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut jos jonkinlaista kauppamiestä ja –naista. Pahvilaatikoista keitettyjä kananmunia kauppaavat pojat, massiivisia  olohuoneen mattoja ja naulakoita katuja pitkin kanniskelevat ja raakaa kaaliraastetta tarjoilevat ovat jokapäiväinen näky. Kengänkiillottajat ja –korjaajat katujen kulmissa ovat ehkä vähän tutumpia ammatteja, tosin Suomesta jo lähes sukupuuttoon kuolleita. 

Kadullakauppaajia on siis monenlaisia, mutta äänekkäimpiä heistä ovat vihannesten myyjät. Myyjillä on yleensä nyytillinen vihanneksia päänsa päällä tai kottikärryissä kuljetettuina ja markkinointi tapahtuu kovaan ääneen kadulla huudellen. Jokaisella kauppaajalla on persoonallinen, kantava ääni ja yleensä he käyttävät paikallista changanan kieltä. Alkuajoista ihmettelin mitä runonlaulajia kadulla kulkee, kunnes hoksasin myytävät tuotteet. Vihannesten lisäksi tähän tapaan myydään muun muassa luutia. 

Erikoisemmasta päästa ovat kenties kynnenlakkaajat. Kyseinen ammattikunta koostuu yleensä nuorista miehistä, jotka kanniskelevat kynsilakkapulloja tökättynä laudanpatkään. Heiltä voi ostaa kynsihuollon, viilauksineen ja lakkoineen halpaan hintaan ja palvelu suoritetaan tietenkin kadulla juuri siinä kohtaa missä ollaan tavattu. Itse en ole palvelua ole kokeillut, mutta seuratessani paria suoritusta olen todennut etta laatu ei välttämättä ole parhaasta mahdollisesta päästä, toisaalta mitä voi vaatia kynnenlakkaukselta pölyisellä kadulla.

En loytanyt tekstiin sopivia kuvia niin laitoin muuta. Tassa Talvinan ja Delmon kanssa Catembella.

Myos Catembelta; vanhukset kuluttamassa aikaansa rannalla

Järjestökentällä mosambikilaiset rakastavat erilaisia seminaareja ja työpajoja. Ja kukapa ei nyt pitäisi päivän tai parin vaihtelusta työpaikan arkirytmiin ja tietenkin ilmaisia ruokailuja, yleensä hulppeilla buffettiruoilla. Vaikka olen ollut vain vapaaehtoisena ASSCODECHAlla olen päässyt jo muutamaan otteeseen mukaan tallaisiin tapahtumiin. Itselleni tapahtumat ovat olleet hyviä oppimistilanteita sekä kielen että paikallistuntemuksen kannalta, ASSCODECHAlle nämä tilaisuudet ovat lähinnä verkostoitumista ja yhteydenpitoa muihin järjestöihin.

Viimeisimmässä työpajassa, Maputon alueen yksityisen vesifirman järjestämässä, sain makua paikallisten tavasta fasilitoida tälläisia tapahtumia. Tilaisuudessa käsiteltiin Maputon vedenjakelun ongelmia ja kuinka niitä voitaisiin ehkäistä sekä korjata tehokkaammin. Tietenkin aloitettiin kansallishymnillä, joka on muuten melkoisen pitkä! Siinä toisia kuunnellessa (en osaa vasta kun noin puolet kertosäkeestä) mietiskelin että aika hassulta tuntuisi Suomessa aloittaa seminaari hoilaamalla Oi maamme viimeistä säkeistöä myöten. Suomessa uskonnollisuus ja isänmaallisuus lienevät sen verran pannassa että tällaiset käytännöt tuntuvat meikälaisen sukupolvelle jo oudoilta. Viimeisimmät samankaltaiset muistot omasta elämästä lienevät ala-asteen toiselta luokalta, jonka vanhanaikainen opettaja laittoi meidät lapsukaiset hoilaamaan virsiä harmoonin säestyksellä joka aamu pulpetin vierellä sievassä jonossa.  Se lienee  Suomessa nykymitan mukaan pakottamista, toisin kuin mosambikilaiset tuntuvat pitävän näistä perinteistä. Mosambikin kansallishymni ei mielestäni hienoisessa melankolisuudessaan oikein sovi afrikkalaiseen menoon ja meininkiin mutta ainaakaan siinä ei enää, kuten kämppikseni minua sivisti, kiitellä Frelimoa, monipuoluejärjestelmää toteuttavan maan hallitsevaa puoluetta.

Jalkapallookin piti kayda katsomassa. MAMBAS OI! (Mozambique-Marocco 2-0 tai jottain sellasta, voitettiin kumminkin)

Loikkauksia yhteiskuntaluokasta toiseen 6.9.2012

Kuten edellisessä kirjoituksessa jo kerroin liikkumisestani Chamanculon ja Hotel Polanan todellisuuksien välillä, ei oma asumisenikaan Maputossa ole jäänyt yhden yhteiskuntaluokan varaan.

Suomessa olen lapsuuteni viettänyt, toki voin myöntää, etuoikeutetusti suuressa omakotitalossa järven rannalla. Sittemmin kotoa muutettuani 16 -vuotiaana olen aina asunut kaupunkiasunnoissa, yleensä halvimmassa mahdollisessa vaihtoehdossa. Nyt 8 kuukauden Maputossa oleskelun jälkeen olen asunut jo kolmessa erilaisessa asunnossa ja kaupunginosassa.

Puolet tähänastisesta ajastani Maputossa vietin Bairro 25 de Julhossa, Choupalissa. Jokainen aamu sain taistella paikastani tai ainakin puolikkaasta sellaisesta, chapan kyydissä muiden töihin kiiruhtavien kanssa ja sama toisinpäin kotiin mennessä. Tähän alemman luokan elämäntyyliin kuuluivat myös saavikylvyt, sähkö- ja vesikatkot, pulleat torakat ja hikoilu aaltopeltikaton alla kesäaikaan. Tosin sain nauttia hyvästä mosambikilaisesta kotiruoasta, mukavista illoista naapureiden, perheen ja tuttujen kanssa sekä lasten iloisesta naurusta pitkin päivää.

Seuraavaksi, monien tapahtumien ja mutkien kautta, päädyin Sommerschieldin hienostoalueelle keskustaan. Sambian edesmenneen presidentin mukaan nimetty katu, Avenida Kenneth Kaunda, on tunnettu lähetystöistä sekä lähetystöjen residensseistä. Leveä, nelikaistainen katu ei valitettavasti apostolin kyydillä kulkevaa savolaista kovin hyvin palvellut. Jo tottuneena katukauppaan ja ostosten tekemiseen ohikulkiessa, Kenneth Kaundalta puuttui lähes kaikki tarvittava. Kiitos kollegoideni ja sisuni ruokakasseja kantaessani, sain itseni ruokittua ja joskus jopa talon kaksi koiraa, jotka uskollisesti vartioivat hulppeaa, tosin hieman ränsistynyttä, kotiani. Choupalin iloiset illat ja yhdessäoleminen puuttui lähes tyystin. Ainoastaan koirat jaksoivat seurata tekemisiäni taukoamatta. Tosin täytyy mainita että lisämaustetta, muuten melko tylsään hienostokortteliin, sähkölanka-aitojen taakse, toivat muut talon asukkaat, jotka itseni lailla vuokrasivat makuuhuoneen jakaen muut tilat muiden asukkaiden kanssa. Etelä-Afrikkalainen nuorine, paikallisine seuralaisineen, pakistanilaiset liikemiehet, hieman alkoholisoitunut ravintoloitsija, äänekkäästi bailaava talonomistaja, suomalainen boheemi akateemikko ja lukuisat vierailijat ansaitsisivat oman tosi-tv ohjelman.

Entinen koti Sommerschieldissa

Olin jo matkannut melkoisen matkan alemman luokan asumuksesta porvarilliseen Maputoon. Täytynee siis kokeilla jotain siltä väliltä. Nyt kirjoitan Mahlangalenin asuinalueelta, Praca das Mangeirasista, joka ei itse asiassa ole kovin kaukana Sommerschieldistä, mutta on selvästi keskiluokkaisempaa seutua. Toissailtana lähtiessäni tapaamaan ystävääni, astuin kadulla melkein rotan päälle ja muutenkin kadut ovat täällä selvästi saastaisempia, tosin päällystettyjä eikä pehmeää hiekkaa kuten Choupalissa.

Asun kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, kahden makuuhuoneen ja olohuoneen asunnossa, kahden muun kanssa. Takaovestamme pääsee katolle, josta aukeavat hienot maisemat Maputon ylle ja alakerrasta löytyy leipomo sekä olutkuppila. Aamuisin työpaikalle ei tarvitse ottaa kuin yksi puolityhjä chapa ja ostokset hoituvat kätevästi kotimatkalla ilman suurempia ponnisteluja.

Nakyma kadunpuoleiselta parvekkeelta Praca das Mangeirasille

Uusi kotikatu

Takapihan parvekkeelta Maputon kattojen ylle

Yksinäinen hehkulamppu vielä kaikuvan huoneeni katossa vilkkuu ajoittain. Uusi kämppikseni kertoi että se on Mahlangalenissä yleistä. Ja aina asunnosta lähtiessäni sekä nukkumaan mennessä pitää muistaa lukita kuusi salpaa sekä kolme lukkoa, myös parit munalukot ovat olleet harkinnassa. Pieniä, afrikkalaiseen kaupunkiasumiseen liittyviä murheita ja ainakin näin parin yön jälkeen tämä Maputolainen keskiluokkainen asuinalue tuntuu sopivan minulle. Ei liikaa eikä liian vähän kurjuutta tai ylellisyyttä. Niin eikös se ole se suomalainen keskiverto opiskelijakämppä!

Elämän todellisuutta slummissa 3.8.

Paluu Maputoon tuntui aluksi hyvältä. Kaipasin jo takaisin työn pariin ja kakeltelemaan huonolla portugalillani. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisten parin viikon aikana että loma Suomessa oli aiheuttanut kummallista portugalin sanaston, kieliopin sekä kuullunymmärtämisen katoamista pääkopasta. Luultavasti tietotaito ei mihinkään ole hävinnyt vain painunut väliaikaiseen unohdukseen kuukauden mittaisen savon päläpättämisen seurauksena. Joten nyt keskityn oppimislukon hävittämiseen ja palaan portugalin kurssille pikimiten.

Töistäni en jaksa tässä sen kummemin kertoa, niistä tarinoin jo (niin kuin aina) Taksvärkin sivuilla.

Menneen viikon aikana olen saanut turhankin läheisiä muistutuksia Chamanculon ongelmista, jotka ovat elämän todellisuutta jokaisessa kehitysmaassa ja etenkin köyhimmillä asuinalueilla. Ensin kuulin erään kollegan työpaikalta joutuneen onnettomuuteen. Hänen luonaan vieraillessani selvisi että tämä ”onnettomuus”, joka saattoi hänet sairaalakuntoon, oli ollut poikaystävän nyrkit kera pullon. Seuraavaksi toinen kollega ilmoitti olevansa HIV positiivinen ja perjantaina, kaiken tämän lisäksi, menetimme yhden lapsen tanssiryhmästä tulipalossa, mukana meni myös pikkuveli. Hiljaiseksi vetää. Itkemään meinasin ryhtyä vasta vieraillessamme Hotel Polanassa, joka lienee Maputon hienoin hotelli. Halusimme haastatella hotellissa työharjoittelujaan tekeviä nuoria, seurataksemme kuinka harjoittelu on sujunut. Tämä ei tietenkään tullut kyseeseen ilman saatekirjeitä ja lupia monen eri tason johtajilta. Siinä vastausta odotellessamme, hotellin aulassa, katselin ohi vaappuvia isomahaisia pukumiehiä ja kuuntelin puolella korvalla viimeisen päälle pyntättyä vuorovastaavaa, joka selitti meille hotellin byrokratiaa tällaisten vierailujen suhteen. Katselin peilikuvaani kiiltäväksi hinkatusta lattiasta ja Chamanculon tomusta likaantuneita kengänkärkiäni. Suututti, ällötti ja suretti eriarvoisuus, joka vallitsevat Hotel Polanan ja Chamanculon välillä. Vierailun jalkeen selitin työkavereilleni että Suomessa ei tällaisen mittakaavaan eriarvoisuutta ole ja siksi se on minulle erityisen hankalaa sulattaa. Mietin myös, tulenko siihen koskaan turtumaan, ja toistaiseksi tuntuu että en.

Launatai-ilta Chamanculossa

Rankan viikon lopuksi yritin hieman piristää tunnelmaa (tosin kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kukaan ei ole sen kummemmin valittanut tai näyttanyt masentuneelta) pyöräytin lounaaksi pizzaa ja jälkkäriksi porkkapiirakkaa. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa kun ruokapöytä tyhjeni. Tätä kirjoittaessani lapset ovat tulleet taas tanssimaan ASSCODECHAn pihalle, vapaa-ajan aktiviteettien merkeissä. Lapset vastavat kuorossa opettajan kysymykseen kuinka voitte: ”Estamos bem!” (Voimme hyvin!) Niin kauan kun henki pihisee ja ääntä lähtee mosambikilaisten vastauksen mukaan he voivat lähes aina hyvin, todellisuus on usein aivan jotain muuta.

Ulkomailla kotimaassa

Blogin kirjoittaminen jäi melko pitkäksi aikaa. Mietin syytä miksi en enää viitsinyt kirjoittaa samalla innolla kokemuksistani Maputon arjessa, samanlaisella vaivattomalla innolla, jolloin ei edes tarvitse miettiä mitä kirjottaisi. En keksi muuta syytä kuin että elämäni Maputossa arjistui (oma sana, kai) eli uudet asiat kulttuurista, arjesta, kaikesta jokapäiväistyivät eikä mikään tuntunut enää uudelta ja jännittävältä. Nyt kuukauden Suomessa oleskeltuani Maputon elämä tuntuu unelta, jota on jo ikävä ja voisin kirjoittaa siitä miltä Suomessa tuntuu elää. Siis teenpä niin.

Jo Helsinki-Vantaan lentokentällä ihmettelin kun ihmiset eivätkään hymyilleet takaisin ja sitten tuli itselle hölmö olo kun yrittää ottaa kontaktia kaikkiin vastaantuleviin. Suonenjoella, lapsuudenmaisemissani, ihmettelin neljä päivää neljän seinän sisällä kun kukaan ei soita tai tule käymään, vain viestejä naamakirjaan. Kirjoitinkin Maputossa asuvalle tuttavalleni siitä kuinka tuntuu että spontaani sosiaalinen kanssakäyminen Suomessa onnistuu vain baaritiskillä pilkun jälkeen. Kärjistystä tottakai, mutta siltä se tuntuu kun palaa Suomeen maasta, jossa sosiaalisuus ilmenee hyvin eri tavalla.

Sitten menin metsään, nevalle, järven rannalle, papan pihalle nenä hautautuneena syreenipuskaan, maiskuttelin papan itse kalastamaa sekä savustamaa lahnaa, laukkasin hevosella hurjasti pitkin saaristolaistietä ja muistin mistä Suomessa on kyse. Mutta sitten kuitenkin mietin, riittääkö se minulle. Toki luonto, puhtaus, vapaus, turvallisuus jne. on tärkeitä minulle ja tulen erityisesti luonnon läheisyyttä aina tarvitsemaan, mutta jokin Suomesta minulle tärkeä puuttuu, minkä tunnen löytäväni Maputosta. En ehkä vielä pysty täysin itsekään ymmärtämään mikä se on mutta luultavasti se liittyy suurelta osin ihmisiin ja siihen kuinka elämään suhtaudutaan.

Nevalla Pohjanmaalla

Parin päivän jälkeen siitä kun olin tullut Suomeen lomailemaan Hyvinkäällä tapahtui taas surullisenkuuluisa ampumistapaus. Lisäksi sain kuulla ystäviltäni ja luin lehdistä juttuja perheissä tapahtuneista surmista, joissa kaikissa perheen isän kautta on lähtenyt koko perhe tai osa. En tiedä mitä sanoisin...tai ajattelisin. Ajatukset ovat hyvin ristiriitaiset. Etenkin Hyvinkään ampujan kohdalla, sillä mitään järkeenkäypää motivaatiota ei ilmeisesti ole löydetty. Yhden lööpin näin missä ampuja tuttu kommentoi hänen juoneen olutta ja riidelleen kavareidensa kanssa! Eikö sellaista tapahdu joka viikonloppu joka toisessa kaveriporukassa. Onko suomalaisten pinna niin kireällä että pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista tälläisia reaktioita. Kun näkee viikottain omassa arjessaan aliravittuja, AIDSiin kuolevia,hyljättyjä kehitysvammaisia kadulla makaamassa, on äärimmäisen vaikea ymmärtää mitä suomalaisille on tapahtumassa.

Lomalla kuuluu olla tekemättä mitään ja olen onnistunut siinä kiitettävän hyvin. Suunnitellut ompelukset jäi tekemättä ja paperihommatkin osittain. Huonon sään ja varmaan viitsimyksenkin vuoksi olen katsellut aika paljon televisiota. Kyllä, kaikki hömppäsarjat ja mitä oudoimmat tosi-tv tekeleet, joissa ei oikeasti tapahdu mitään. Näistä tosi-tv sarjoista on tullut mieleen katsooko muutkin ihan oikeasti sellaista sontaa ja naureskelen itsekseni että omasta elämästänikin tulisi mielenkiintoisempaa tuotosta. Ollaan taidettu muutaman kerran samaa miettiä Maputolaisten suomalaisten kanssa rämpiessämme mitä mielenkiintoisimmissa ihmissuhdesotkuissa, arkielämän sattumuksissa ja elämänkäänteissä.

No olen jotain tv:stä oppinutkin, nimittäin Euroopan talouskriisistä. En ole juurikaan seurannut Euroopan tapahtumia Maputossa ollessani, mutta nyt pikkuhiljaa olen alkanut tajuta mistä on kyse. Mielenkiintoisimpana olen pitänyt keskustelua siitä miten Euroopan tilannetta ja Afrikkaa ollaan alettu  verrata toisiinsa. Joku viisas jossain (todella pätevä lainaus siis, en enää löytänyt lähdettä) sanoi että Euroopassa tehdään tismalleen samoja köyhyyden kierteeseen johtaneita virheitä kun Afrikassa on tehty. Ja tästä tulee mieleeni Portugalissa viime vuonna suoritamani PDC(Permaculture Design Course)  kurssin ensimmäinen luento siitä kuinka ihmiskunta on toistanut samat kokonaisten kulttuurien tuhoon johtaneet virheet kerta toisensa jälkeen. Kai se on nyt todettava, että asia on juurikin näin. Ei en ole pessimisti :D Saan tästä faktasta vain lisää puhtia siihen mitä teen ja saan vahvistusta sille ajatukselle mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.

Nyt kiitän ja kumarran Suomea, suomalaisia ja tätä lomaa, tulit tarpeeseen. Nyt kuitenkin on jo hihat kääritty ja hinku takaisin töiden pariin ja Maputoon. Kiitos kaunis myös rakkaille ystäville, jotka tarjosivat naurunhetkiä kyyneleet silmissä ja vanhemmille, joiden huolenpito ei koskaan lopu.