Lasten kanssa maailmalle

Kun sain paikan UN Womenin toimistolta Maputosta, mietin muutamaan otteeseen uskallanko kahden pienen lapsen kanssa lähteä tropiikkiin. Koska Mosambik maana oli tuttu, enkä ollut lähdössä matkaan yksin lasten kanssa, ei päätös lopulta lähteä, ollut vaikea.

Vaikka Mosambik olikin ennestään tuttu, muutamat käytännön seikat huolestuttivat lapsia ajatellen: löytyykö kananmuna-vehnä allergikollemme sopivaa syömistä, malaria, päivähoidon järjestäminen ja lasten soputuminen ylipäätänsä uuteen ympäristöön sekä kulttuuriin.

Monet noista huolista ovat hälvenneet täällä vietettyjen kuukausien jälkeen. Kaurahiutaleita ja muita vehnättömiä tuotteita on löytynyt ihmeen hyvin jopa Maputosta (tosin allergikko jo sietää vehnää, joten kaura-riisikakkusten leipominen on jäänyt) ja muutenkin Mosambik on ilmeisesti siirtymässä 2000 luvulle vauvojen ja lasten ruokkimisen suhteen. Olen löytänyt jopa näitä niin käteviä smoothie -pusseja, jotka vielä Suomessa olivat lasten mieleen. 

Vasemmalla Maputosta loytamiani smoothieeita ja oikealla Suomesta tuomiani tayttopusseja.

Lasten terveys ja etenkin se malaria vieläkin ajoittain huolestuttavat. Malariaa ei olla kukaan sairastettu (kopkopkop), mutta perinteisiä lasten sairauksia, mahavaivoja ja flussaa, ihan samassa määrin kuin Suomessakin. Huolta helpottaa moskiittoverkot sekä muu suojautuminen itikoilta ja YK:n tarjoama terveysvakuutus koko perheelle.

Päivähoito on myös järjestynyt lapsille. Esikoinen aloitti reilun kuukauden tänne saapumisen jälkeen paikallisessa päiväkodissa, jossa lapsia 0-5 ikävuoteen. Suomalaisiin päiväkoteihin verrattuna, mosambikilainen varhaiskasvatus on hieman erilaista; jo aivan pienestä pitäen lapset joutuvat keskittymään istualteen erilaisiin oppiaineisiin joka päivä, ei toki koko päivää mutta osan. Meidän vilkkaalle esikoiselle melko haastavaa keskittyä tällaiseen toimintaan, ja jo ensimmäisessä päiväkodin antamassa "arvioinnissa" (kirjallinen sellainen) tästä mainittiin useaan kertaan.

Päiväkodit ovat täällä Maputossa ainakin suurin osa yksityisiä ja tietenkin maksullisia. Päiväkotibisnes on täällä todellakin bisnestä ja vähän väliä kotiin tulee uusia ideoita miten rahastaa lisää vanhempia. Vaikka esikoisen päiväkoti ei todellakaan ole halvimmasta päästä, on kuukausimaksu vain noin 170€, eli ei nyt suomalaisittain mitään päätähuimaavia summia. Toki monelle paikalliselle aivan liian kallis. Halvin päiväkoti mitä me kävimme katsastamassa oli noin 70€/kk.

Päiväkotiaskartelut ne on samanlaisia joka puolella maailmaa. Tässä pääsiäisen tuliainen kotiin.

Äitienpäiväkortti.

Kuopusta emme halunneet vielä laittaa suureen päiväkotiin ja hänelle löysimme hyvän lastenhoitajan kotiin. Kyllä! Lastenhoitaja kotona 5 ja puoli päivää viikossa! Joka lastenhoidon lisäksi tekee lähes kaikki kotityöt ja kaikki tämä lysti maksaa hävyttömän vähän, alle 100 euroa kuussa. Maksan lisäksi aina ekstraa ylityötunneista sekä jos hän jää yöksi, että pääsemme puolison kanssa ulos. Tästä aiheesta toisella kertaa ehkä enemmän!

Erin päiväkodin takapihalla tutustumassa.

Puolen vuoden kulttuurishokki

Niin se meni puoli vuotta hujahtaen uudessa arjessa. Kaikesta innosta ja tahdosta huolimatta aikaa blogikirjoittamiselle ei liiennyt. Ne harvat omanajan hetket vietin hevosen selässä tai kavereiden kanssa. Nyt Suomiloman kirvoittamana ja muutaman tutun rohkaisemana ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ja ehkä nyt jo puolen vuoden uuteen arkeen totuttelun jälkeen uskallan varastaa muutaman hetken sieltä täältä ja kirjoitella tännekin jotain.

Todellakin, uusi työ YK:n naisasioiden toimistossa Maputossa on täyttänyt päivät ja etenkin tämän naisen päivittäisen ruutuajan. Iltaisin ei todellakaan tee mieli enää tuijotella ruutua kun on käyttänyt suurimman osan päivästä siihen. Toimistotyö on uuvuttavaa ja valitettavasti tämä YK ei taida olla meikäläisen unelmaduuni kaikkine byrokratioineineen ja diplomatioineen. Ne ketkä mut hyvin tuntee tietää etten ole sitten yhtään diplomaattinen vaan enemmän toiminnan ja käytännön ihminen. Vielä puoli vuotta kuitenkin sopimusta jäljellä ja sen aion toki loppuun katsoa ja imeä oppia tulevaa varten.

Elämä muuten Maputossa on pikkuhiljaa alkanut tuntua arjelta. Reilun kuukauden jälkeen saapumisesta löydettiin oma asunto (hampaita jo kiristeltiinkiin sukulaisten tykö), vanhemmalle lapselle löytyi ihan ok päiväkoti ja nuoremmalle ihana nanny kotiin, joka samalla hoitaa KAIKKI kotityöt!!!! Näistä kaikista voisin toki turinoida lisääkin ja teenkin sen jahka ehdin. 

Etenkin lasten kanssa, moni asia täällä on erilaista kuin Suomessa vaikka noin niinkuin kuulostaa samalta. Varsinkin lasten kasvatuksessa ja kohtelussa on paljon eroja sekä kuinka lapsia koulutetaan jo päiväkodista lähtien. Mutta siltikin arki on arkea joka puolella maapalloa.

Heinäkuussa vietettiin ihanat kolme viikkoa Suomessa äiteen ja isän luona, mökillä, metässä, ystäviä ja sukulaisia nähden. Nyt ensimmäistä kertaa oli sellainen olo että olisin halunnut jäädä Suomeen, ainakin vielä vähän pidemmäksi aikaa ja ehkä juuri siksi oli pienoinen kulttuurishokki saapua Maputoon eilen; Jo lentokentällä poliisit alkoivat hiilosta "ei mistään", kotona ei vettä (pieleen menneen tankkiremontin jäljiltä, jota ei oltu valvomassa), joka paikassa roskaa ja pölyä jne. This is Africa -juttuja. Tiedän kyllä, että parin viikon päästä en enää taas huomaa mitään ja olen enemmän kuin tyytyväinen.

Ja vaikka kuinka paljon harmitti edellämainitut asiat ja esim. kotikadun nakuksi leikatut akaasia puut, Manica olut maistui yhtä hyvältä kuin ennenkin, koti oli yhtä täynnä tuttuja ja ystäviä ja ihmiset yhtä iloisia kadulla sekä kaupoissa. On ihan hyvä olla taas takaisin pienoisesta kulttuurishokista huolimatta.

Paluu toiseen todellisuuteen

Näin pääsi käymään että kimpsut ja kampsut laitetaan taas laatikoihin ja osa pakataan matkalaukkuihin. Lapsille puhutaan jo hyvissä ajoin uudesta kodista kaukana Suomesta, lentokonematkasta, lämpimästä ja lukuisista sukulaisista, jotka jo odottavat kärsimättömänä.

Vanhempainvapaata oli vielä muutama kuukausi jäljellä ja maisteriopinnot kesken, kun hieman vitsillä hain työpaikkaa Maputosta. Ajattelin: Katsotaan miten käy ja minkälaiset mahdollisuudet on saada työpaikka johon vaaditaan maisterintutkinto ja jota siis vielä virallisesti minulla ei ole. Tottakai sitten sain sen työpaikan. Näinhän se menee, kun jotain oikein etsimällä etsii tarpeeseen niin ei löydy mutta sitten se tupsahtaa eteen kun vähiten odottaa.

Kyllä nyt alkaa tuntua, että jotkin suuremmant voimat tätä elämää ohjailee ja turha on pyristellä vastaan. Tutuille selittelin että joo no mietitään nyt vielä otanko paikkaa vastaan kun vauva niin pieni vielä ja opinnot kesken jnejne, mutta suoraan sanottuna tiesin heti että en voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. 

En myöskään suostu ottamaan huonomutsi leimaa, pienten lasten viemisestä kehitysmaahan vaikka tarjolla on maailman parasta palvelua täällä Suomessa. Tottakai harkitsimme tätä tarkkaan yhdessä. Plussat voittivat kuitenkin miinukset ja nyt Suomen tarjoillessa parasta talveaan siirrytään muutama aste lämpimämpään. Perillä odottaa laaja sukulaisten sekä ystävien turvaverkko ja työn puolesta hyvät järjestelyt.

Vaasa, jossa ehdimme olla siis vain reilun vuoden verran, jäi taakse ja en voi sanoa että ikävä sinne tulee. Savon kaipuu ja sen lupsakat ihmiset eivät tästä tytöstä lähde. Muuton jälkeen olemmekin kärvistelleet isäni nurkissa, Savossa odottelemassa byrokratian rattaan pyörähdystä, laukut pakattuina, valmiina lähtökuopissa suuntana Afrikan (Savo) Mosambik.

Papan kanssa mökillä

Siionin silta Suonenjoella

Tällä kertaa Mosambikin reissusta tulee minulle varmasti työntäyteinen niinkuin aikaisemminkin, mutta nyt olennaisesti erilainen koska ne lapset. Yritän olla miettimättä kauhuskenaarioita, joissa tullaan ensimmäisellä maitojunalla kotiin ja olen melko luottavaisin mielin että lapset sopeutuvat ja saavat nauttia Mosambikin hyvistä puolista.

Viimeiset kolme vuotta ovat menneet raskaana, univelkaisena, yliopiston kirjastossa pänttäämässä ja ihan varmasti parin vuoden päästä nämä ajat muistaa vain kuvina ja videopätkinä, joita on tullut räpsittyä sieltä täältä. Monet tutut, joilla on lapsia näin pienellä ikäerolla, ovat sanoneet että näistä ensimmäisistä vuosista ei paljoa muistiin jää. Luulen että tämä ei helpotu tai muutu Maputossa joten olen lujasti päättänyt yrittää aktivoitua täällä blogissa, jonka Mosambikin matkaa varten alunperin aloitin ja jonka avulla kokemukset jäävät paremmin mieleen.

Tällä kertaa varmasti ihmetyttää ja kirjotuttaa lasten sopeutuminen täysin erilaiseen kulttuuriin (vaikkakin ovat saaneet jo sen vaikuitteita täällä Suomessa, ruoan, musiikin, kielen ja vierailijoiden muodossa), äidin rooli ja vanhemmuus Mosambikissa, arjen haasteet ja ilot sekä ihan vaan se lapsiperheen arki, mikä voi siellä olla hyvin erilaista kuin Suomessa.

Kuopion Henkasta bongattua

Ate já amigos!

Ensiaskeleiden jälkeen

Ensiaskeleiden jälkeen alkaa vaihe jossa kaadutaan, noustaan, kontataan taas uudestaan, itketään kolhuja ja iloitaan uuden oppimisesta aina uudestaan ja uudestaan. Tämä kuvaa hyvin myös tämänhetkistä elämääni.

Viimeksi kirjoitetusta ehti kulua puolisentoista vuotta ja monta hyvää sekä huonoakin hetkeä. Ensimmäistä seurasi toinen, se elämän tosi pikkukakkonen ja perhe-elämä sai taas uusia ulottuvuuksia kuten vaipparallin ja metelin tuplaantuminen.

Nyt kun yhden sijasta täytyy huolehtia kahden lapsen hyvinvoinnista jää usein oma vaille huomiota, joskus pelkän ajanpuutteen vuoksi toisinaan taas väsymyksen. Tämä blogi on yksi niistä asioista, jotka voisivat auttaa jaksamaan; jäsentämään omia ajatuksia, ylipäätänsä miettimään muutakin kuin päivän menyytä tai siivottavan sotkun määrää , löytämään vertaistukea jne.

Nyt ymmärrän miksi ei suositella kahta alle 2-vuotiasta lasta samaan perheeseen ja sanonta "siinä ne kaksi menee kuin yksikin" ei kyllä pidä paikkaansa. Ehkä ennen kun ydinperhe oli isompi ja ne tukiverkot tiiviisti vierellä näin olikin, mutta nyt kun läheiset on levittäytyneinä ympäri maailmaa, ei auta kuin purra hammasta ja selviytyä.

Kuitenkin positiivisrealistina ajattelen että onpahan nyt kerralla lisääntymisprojekti hoidettu, sipiläisille uudet veronmaksajat. Hetken on vaikeaa ja raskasta, mutta luultavasti (toivottavasti) ajan myötä helpottaa kun käsitteet wc, lusikka, pukeminen jne. ymmärretään ja opitaan pikkuväen keskuudessa.

Yritän ajatella sitä hetkeä kun voin nauttia ateriani ilman että kukaan roikkuu tissistä, heittelee ruokailuvälineitä tai mölyää korviasärkevästä ruokapöydässä. Yritän ajatella myös ja toivon että voin katsella joku päivä jälkikasvuani ja ajatella että tämä kaikki oli sen arvoista. Etenkin tämän pikkukakkosen osalta toivon että lapseni voivat tulevaisuudessa jakaa iloja ja suruja keskenään, luottaa ja auttaa toisiansa; Sellaisia sisarusten välisiä asioita, joita itse ainoana lapsena en ole kokenut.

Tässä ikuistettuna se taianomainen hetki kun päiväunet sattuu samaan aikaan.

Toivottavasti löytyy taas aikaa kirjoitella. Siihen saakka kannustushuuto "HU!" kaikille kanssasisarille ja -veljille lapsiarkeen ja muille muihin haasteisiin vielä näin jalkapallotunnelmissa.

Arkistojen kätköistä: Ensiaskeleita

Pitkästä aikaa muistin blogin olemassaolon ja sieltäpä löytyikin tällainen luonnos ajalta yli vuoden takaa:

"Ja niin puoli vuotta mennä humpsahti. Lapsi tuli maailmaan, eikä traumoja jäänyt. Nyt lähes tuhat vaippaa vaihtaneena (vähän harmittaa kun kestoilut jäi) alkaa elämä asettua uusille raiteilleen ja hetkittäin tajuaa että paluuta ei ole. Paikalleen ei voi kuitenkaan jäädä ja tuudittautua siihen että nyt on oppinut kaiken lastenkasvattamisesta; Lapsilla kun kerta on sellainen tapa, että aina opitaan uutta ja vähintään kilon kuukausikasvuvauhti takaa. että kokoajan myös vanhempien on opittava, sopeuduttava sekä availtava kukkaronnyörejä.

Moni asia on ihmetyttänyt ja niistä vähimmäksi ei jää se rakkauden määrä, mitä toista ihmistä kohtaan voi tuntea. 

Olen huomannut olevani melko rento vanhempi, "vanhassa vara parempi" -lisäyksin. Jo synnytyslaitoksella yritin tsempata muutaman tunnin suihkusession aikana että perhana mummi teki tämän saman kolmesta kotona ilman lääkäreitä, saati kivunlievitysta, kyllä minäkin siis tästä selviän, ilman selkäytimeen tuupattavia puudutteita. Ei ole mummia enää kertomassa, mutta pappa ei muista kuulleensa edes pientä voihkaisua kammarin puolelta kun mummini synnytti. Kätilön pappa oli hakenut kylänraitilta pyörän tarakalla. Voihan se olla että varpajaiset oli aloitettu hyvissä ajoin tai sitten kovana työmiehenä puusavotalta tultiin vasta syntynyttä katsomaan, niin ei ehditty kuulemaan kuinka syntyvät lapset tekivät tilaa mummin kupeilla.

Toki olen kiitollinen modernista terveydenhuollosta ja suomalaisesta sairaalahoidosta, mutta kyllä kieltämättä vähän kismitti antibioottiannokset suoraan suoneen annosteltuna, varuilta. En kyllä tiedä miten suuri infektioriski lapsivesien mentyä noinniinkuin vaikka prosentuaalisesti on, mutta jotenkin se vain tuntuu hätävarjelun liioittelulta jos kaikki on normaalisti. "

Siinä mallia miten puolen metrin puipelosta kasvoi metrinen jässikkä.

No tämän jälkeenhän on tapahtunut valtavasti (kuvassa yksi esimerkki) ja taidankin tehdä uuden postauksen ettei tämä veny. 

2010-luvun äiti

Kesä tuntuu olevan ohi ja alkaa jo jännittää miten sopeudun Suomen syksyyn ja talveen. Mitä kylmemmäksi ilmat muuttuvat sitä enemmän tulee myös ikävä Maputoon. Katselen ihastelleen Mosambikin tuttujen rantakuvia ja laskeskelen paljonko rahaa pitäisi säästää että pääsisimme käymään itsekin. Onneksi parin viikon sisällä saamme uutta ajateltavaa; laskettuun aikaan on enää reilu viikko.

Kesämuistoja, Kuopio Rock 2014 Väinölänniemellä

Luin tässä taannoin Minna Jaakkolan kirjoituksen Jokelasta, siellä tapahtuneesta koulusurmatragediasta, kipeistä muistoista ja kuinka elämä jatkuu monia koskettaneen tragedian jälkeen. Sinänsä juttu ei herättänyt lisämietteitä, mutta kirjoituksen kirjoittajan, Jaakkolan, luonnehdinta lopussa: " Kirjoittaja on viestintäpäällikkö ja 2010-luvun äiti." sai minut miettimään mitä 2010-luvun äiti konkreettisesti tarkoittaa.

On varmaan hyvin tavallista, että lähestyvän, uuden syntymän edellä, tuleva vanhempi miettii monenlaista: Minkälaiseen maailmaan lapseni syntyy? Miten sen hänelle esittelen? Minkälaisia haasteita vanhempana tulen kohtaamaan? Voinko käyttää maailmalta keräämiäni kokemuksia apuna?

Harmikseni joudun toteamaan, että poikani syntyy Suomeen, jossa levottomuudet ja sodat ovat yhä lähempänä. Toki oman lapsuutenikin aikana sodittiin, mutta nyt tuntuu että aseet paukkuvat yhä lähempänä ja epävarmuus on tuossa ihan rajan toisella puolen.Valitettavasti tulevan lapseni toisessa kotimaassa väkivalta on vielä lähempänä, maan rajojen sisäpuolella. Uutisia oppositiopuolueen hyökkäyksistä Mosambikin maanteillä kuuluu joka viikko.

Taistelu tasa-arvosta eri kulttuurien, sukupuolien, seksuaalisten suuntautumisen ja uskontojen välillä tuntuu olevan paljon julkisempaa, näkyvämpää ja laajempaa kuin oman äitini ollessa tuore vanhempi. Luulisi lapselle olevan hämmentävää ja vaikeaa ymmärtää monia ristiriitaisia kommentteja sekä mielipiteitä joistakin itseselvänä pitämistäni tasa-arvoasioista. Onneksi, mitä luultavammin kuten minustakin nyt tuntuu, että oman lapsuuteni aikana oli paljon vakaampaa ja turvallisempaa, myös oma lapseni tulee aikanaan niin ajattelemaan omasta lapsuudestaan. 

Haluaisin osata, sitten aikanaan kun jälkikasvuni osaa jo itse arvioida, arvottaa ja muodostaa mielipiteitä, auttaa häntä ymmärtämään mikä on oikein ja väärin sekä muodostamaan omat mielipiteensä ilman että esimerkiksi sosiaalinen paine vaikuttaa.

Mutta: ennen kuin pääsen keskustelemaan syvällisiä poikani kanssa on jokunen vaippa vaihdettavana ja huolehdittava maitobaarin toiminnasta 24/7.

Miten Afrikka on muuttanut minua?

Sanotaan että Afrikka muuttaa vierailijaansa, mutta en tiedä onko juuri Afrikka muuttanut minua vai olisiko muutos tapahtunut jokatapauksessa.

Avenida Eduard Mondlane - Maputon yksi pääkaduista, jalankulkijoiden kauhu

Kaksi vuotta tuli täyteen Mosambikissa ja olen mietiskellyt miten olen muuttunut, mitä olen oppinut ja mitä olen ottanut mukaani eteläisestä Afrikasta. Etenkin nyt kun elän ja asun kotipaikkakunnallani Suonenjoella olen saanut taas hyvin perspektiiviä kokemuksiini ja jopa jo huomannut ajoittain palanneeni suomalaisiin maneereihin. Nyt tekee hyvää muistella niitä hyviä asioita mitä opin ja myös niitä huonoja puolia, mitä kehitysmaassa asumisessa on.

-          Kaikkea ei voi tehdä yksin ja apua saa kun pyytää (tai maksaa).

Aluksi minun oli kovin vaikea tottua Maputossa kotiapulaisiin ja vieläkin tuntuu oudolta pyytää toista tekemään asioita, joita Suomessa kukaan ei puolestani tee. Tietysti maksoin kotiapulaiselle palkkaa, joten hänen työtään oli tehdä mitä pyydän. Sopivan kotiapulaisen löytäminen ei välttämättä ole helppoa. Useimmat apulaiset ovat tottuneet että heidän tulee nöyristellä ja herroitella isäntää, joka itseni mielestä on ärsyttävää. Kaikista niistä kotiapulaisista, joita kuudessa eri kodissa Maputossa ehti olla, kaikki olivat hieman erilaisia, mutta eniten pidin viimeisimmästä, nuoresta ja reippaasta Fina tytöstä, jonka kanssa tulin mainiosti toimeen ja jonka kanssa puuhailimme yhdessä rupatellen. Etenkin Finassa oli hyvää se että hän ei nöyristellyt edessäni sekä esitti myös omia mielipiteitään ja kunhan oppi lausumaan nimeni niin "Senhora"kin jäi pois.

Kotiapulaisten lisäksi moniin muihinkin asioihin Maputossa saa pienen kolikon hinnalla apua; ostosten ja muiden kantamusten kantamiseen, parkkeeraamiseen, pakkaamiseen ja oikeastaan mihin vaan kun osaa pyytää. Näihin lisäapuihinkin tottuminen vei aikansa sisukkaalta minäitse suomalaiselta, mutta kahden vuoden aikana opin niitä käyttämään ja mielummin sen kolikon sellaiselle annan, joka yrittää sen ansaita eikä kerjätä. Erikseen sitten sellaiset ihmiset, jotka eivät työtä pysty tekemään.

-          Kadulla matelu.

Vapaa-aikana Maputossa on paljon tekemistä; on kulttuurimenoja, ravintoloita, baareja, kahviloita, tapahtumia, erilaisia kerhoja, ranta, urheilumahdollisuuksia jne. mutta yksi erityisen suosituksi omassa arjessani pääsi yksinkertainen kaduilla matelu. Maputon eri kaupunginosat ovat melko erilaisia niin kuin yleensäkin suurissa kaupungeissa ja aina löytyy uusia katuja, rakennuksia ja mielenkiintoista katseltavaa puhumattakaan ihmisten seuraamisesta. Maputossa uskaltaa paljon rohkeammin tuijotella muita ja muiden tekemisiä, joskus saattaa jopa kadulla päätyä rupattelemaan tuntemattomien kanssa.

-          Jutustelu ja huutelu kadulla

Tietysti erinäköisyyteni aiheuttaa paljon ylimääräistä huomiota ja huutelua, mutta huomasin että kyllä paikalliset keskenäänkin jutustelevat tuntemattomienkin kanssa kadulla ja huutelu ei ole milläänlailla epäsopivaa.

-          Ympäristön huomioiminen.

Maputon kaltaisessa suurkaupungissa etenkin vilkkailla kaduilla ja markkinapaikoilla täytyy oikeasti olla todella tarkkana etenkin länkkärin näköisenä. Olen oppinut tunnistamaan eteen putkahtavat taskuvarkaat ja huomaan tilanteen, jossa todennäköisesti jotain yritetään viedä. Varastamiseen ei todellakaan auta kävellä pelokkaan näköisenä, kassia vaivautuneen näköisenä puristaen; varma merkki että jotain varastamisen arvoista on. En ole vieläkään täällä Suomessa tottunut siihen että autot todella pysähtyvät antamaan jalankulkijoille tilaa (lukuunottamatta ehkä Pohjanmaata). Maputossa jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä ei ole minkäänlaisia oikeuksia liikenteessä.

Malangan toria Avenida 24 de Julhon varrelta. Toiseksi viinemeinen koti, jossa sairastettiin myös kaksi kertaa malariat, sijaitsee tässä lähellä.

-          Mukavuudenhaluisuus

Kahden vuoden aikana Maputossa asuin kuudessa eri asunnossa. Vain yhdessä niistä suihkusta tuli lämmintä vettä silloin tällöin. Viimeisessä asunnossa ei juoksevaa vettä ollut lainkaan vaan vesi kannettiin kolmanteen kerrokseen katutasosta viiden litran kanistereissa. Veden lisäksi Maputossa sähkönjakelu on melko epätasaista ja niinpä sähköt saattavat katketa monta kertaa viikon aikana. Äänekkäiden naapureiden lisäksi asuinnoissa on yleensä muitakin kanssaeläjiä kuten torakoita ja rottia.

Saattaa kuulostaa hankalalta, kauhealta ja vähän ällöttävältäkin, mutta olen huomannut että pystyn tottumaan monenlaiseen. Toki arki on erilaista ja hieman työläämäpää, mutta järjestelemällä onnistuu.

Estrelan kaupunginosasta, jossa asuin viimeiset neljä kuukautta. Suoraan kotiovelta avautui muutaman korttelin kokoinen mustamarketti, jossa myydään paljon mm. elektroniikkaa, ja viinaa. Paikalliset sanovat että Estrellasta voi ostaa mitä vaan ja kaikella on hintansa.

Kaikkien kokemusten lisäksi mukaani sain toisen ”kotikulttuurin”. Kulttuurin, jossa tunnen olevani kotona ja viihdyn. En toki sano että muutuin mosambikilaiseksi, mutta samoin kuin tunnen olevani kotona Suomessa, tunnen Mosambikissa. Olen myös miettinyt että on suuri rikkaus tulevan lapseni elämässä kahden erilaisen kulttuurin läheisyys. Vieläpä kahden hyvinkin erilaisen. Toivon että lapseni oppii näkemään niin hyvät kuin huonotkin puolet kummastakin kulttuurista ja ajattelemaan globaalisti.

Tähän lopuksi vielä listaan mitä rakastan ja vihaan Mosambikissa.

…rakastan: värejä, tuoksuja, aurinkoa, ruokaa, ihmisiä, hymyä, spontaanisuutta, avoimuutta, yhteisöllisyyttä, kiireettömyyttä, yhdessäoloa.

Synttäripiknik puistossa.

…vihaan: autoja jalkakäytävillä, saastetta ja roskaa, välinpitämättömyyttä, räikeää epätasa-arvoa ihmisten välillä, varkaita, korruptiota, liikenneruuhkia, juuston kalleutta,  itsekkyyttä, epärehellisyyttä.

Politiikkaa Maputon kadulla. Viesti väittää että koko kansa on oikeasti oppositiopuolueen puolella ja että valtaa pitävän puolueen pitäisi virittää dialogia eikä piirittää opposition johtoa syrjäisellä seudulla.

Same in English:

How Africa has changed me?

It is said that Africa changes it´s visitor. I´m not sure if experiences in Africa have changed me or would I be same person without living and travelling in southern Africa. Maybe not.

I was living two years in Mozambique and I have been thinking how I've changed, what I've learned and what I have taken with me from Southern Africa. Especially now that I live in Finland in my childhood village, Suonenjoki, I've got better perspective to my experiences in Mozambique and I have already noticed from time to time that my Finnish manners are coming back (complaining about small things, enjoying privacy, not to greet strangers on the street etc.). Now it feels good time to think back all the good and bad sides about living in a developing country.

Not everything can be done alone and help is available when you ask for (or pay for it).

At first, it was very hard for me to get used to the domestic workers and it felt weird to ask other people to do things at home nobody does for me in Finland. Of course, I paid our maids salary, so it was their job to do what I ask. Finding a suitable domestic worker may not be easy. Most of them are accustomed to believe that they should be subservient and call their employers “madam” and “sir” like it use to be in most cases during the colonialism. For me this habit is just very uncomfortable. Of all the domestic workers I had in my six different homes in Maputo, everyone was a little bit different, but most I liked the last one, a young and energetic girl, Fina, whom I got along perfectly and with whom I did the housework by chatting.

In addition to domestic workers it is easy to get help for everyday tasks by small coins in your pocket; shopping, carrying, parking and actually whatever you dare to ask. It took awhile to get used to ask people to help but during the two years I lived in Maputo I learned pay for these little helpers and I found it better way to help than give money for beggars. Sometimes I didn’t even have to pay; people just offered help or wanted even pay my bus ticket.

Hanging and chilling out on the street.

There are a lot of things to do during the free time in Maputo; cultural events, restaurants, bars, cafes, events, various clubs, the beach, sports facilities, etc. but one thing I´ve actually never done or enjoyed in Finland is wandering and hanging out of the streets. As usually in big cities, Maputo has it´s many different sides and there is always something interesting to see. In Mozambique I feel much more comfortable to watch other people than in Finland and sometimes you might even end up to have a chat with a stranger.

Chatting and shouting on the street

The fact that I look very different than locals causes a lot of extra attention and name calling, but it is very normal that local people shout and chat loudly to each other on the street and it is not in any way inappropriate.

Observation

In Maputo, like in any big city, you really have to be careful and observe surrounding well, especially walking in the busy streets and markets. I have learned to recognize who might be a pocket thief and I can sense a situation when something is likely to be picked. It doesn’t help at all to look fearful and hold your belongings tight; it is an apparent sign that you have something worth stealing. Here in Finland I'm still not used that the cars actually stop to give space for pedestrians (except Western Finland). In Maputo, pedestrians and cyclists don’t have any rights in the traffic.

Comforts of living

During the two years in Maputo, I had six different apartments. Only one of them I had a shower with warm water once in a while. The last apartment had no running water at all; the water was carried to the third floor from street level with the five-liter containers. In addition to uneven water distribution also electricity is quite often cut off. In addition to loud neighbors there are normally other roommates to live with: rats, cockroaches and other insects which always find way to enter.

It may sound difficult, terrible and a little bit disgusting too, but I've notices that I can get used to most of the differences.

In addition to all great experiences I´ve got from time spent in Mozambique, I´ve got a new “home culture”; place and culture where I feel like at home. I don’t say that I´ve turned to Mozambican but as I feel at home in Finland I do in Mozambique. I´ve also thought that it is a great richness for my becoming son to be close two very different cultures. I hope he will learn to see the good and bad sides of both cultures and by that to think globally the influences of our actions.

Finally, list of what I love and hate in Mozambique:

I love ...: colors, different smells, sun, food, people, smiles, spontaneity, openness, community, haste, time spent together, not wearing socks or shoes.

I hate ...: cars on the sidewalks, pollution and garbage, indifference, the differences between people, thieves, corruption, traffic jams, the high cost of cheese, selfishness, dishonesty.

Lapsista ja niiden kasvatuksesta, täällä ja siellä

(Kirjoitettu lokakuussa 2013)

Pari viimeistä vuotta naamakirja on täyttynyt ystävien ja tuttujen lisääntymisprojekteista, joten lapsiasiat on pyörineet omassakin mielessä. Etenkin erot oman, suomalaisen kulttuurin ja tämän täkäläisen kulttuurin tavoissa kasvattaa lapsia. Eroja on paljon eikä niitä voi olla huomaamatta sekä hyvässä että pahassa.

Olen nyt jo yli puolitoista vuotta tehnyt työtä Chamanculon slummialueella hankkeissa, joissa lapsilla ja nuorilla on suuri rooli. Olen siis päässyt tutustumaan monen ikäisiin lapsiin, niin heidän kotonaan, koulussa ja hankkeiden aktiviteeteissa. Lisäksi olen omien tuttujen ja ystävien kautta oleskellut paikallisten lasten kanssa.

Äiti pienen lapsensa kanssa bussissa. Lapset eivät maksa mitään julkisissa, mutta he eivät myöskään saa istumapaikkaa vaan joutuvat istumaan sylissä tai seisomaan.

 Kaikkihan aina ensiksi tänne tultuaan ihastuvat hymyileviin lapsiin ja siellä pohjoisessakin suurin osa täältä tulevasta kuvamateriaalista on suloisuudellaan hurmaavia käkkäräpäitä. Ja täytyy myöntää että itsellekin parasta koko Chamanculossa on juuri lapset ja kaikki työ mitä heidän kanssaan olen päässyt tekemään.

Mosambikissa, kuten varmaan suuressa osassa Afrikkaa lapset ovat paljon enemmän läsnä ympäristössä; ainakin täällä Chamanculossa vanhemmilla ei ole rahaa pienten lasten päivähoitoon, joten lapset pysyvät kotona vanhempien perheenjäsenten kanssa, jotka eivät käy töissä. Alakoulua käyvät lapsetkin ovat paljon enemmän kotona kuin Suomessa, sillä koulupäivät ovat paljon lyhempiä. Lyhyet koulupäivät taas johtuvat siitä, että lapset joutuvat käymään vuoroissa tunneilla päivän mittaan tilan ja opettajapuutteen vuoksi. Yleensä koulupäivä kestää vain 3-4 tuntia. Loppupäivän lapset sitten viettävätkin vanhempien helmoissa kotiapuna tai kavereiden kesken.

Naapuruston tyttöjä koulupäivän päätyttyä.

Paikalliset äidit ja isät luottavat paljon lasten keskinäiseen huolehtimiseen ja periaatteeseen koko kylä kasvattaa. Päivittäin näen juuri kävelemään oppineita taaperoita yksin tai melkein yhtä pienen sisaruksen kanssa kadulla harhailemassa. Olen itsekin varovaisesti yrittänyt tätä "koko kylä kasvattaa" -periaatetta. Kerran nappasin kaljapullon noin 6 vuotiaalta (sain kyllä hänen huoltajaltaan siitä huudot), joka juopotteli keskellä päivää kadulla ja kerran äkkäsin parivuotiaan imeskelemästä pikaliimatuubia. Että näin. Lastenkasvatuksesta minulle ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta, mutta en voi olla puuttumatta kun tuollaista näen.

Kaiken kaikkiaan lasten kasvatus on paljon rennompaa suurelta osin Mosambikissa. Basilleista, hurjista tappeluleikeistä, ruoasta jne. vanhemmat eivät ole niin huolissaan kuin Suomessa. Paikalliset lapset itkevät harvemmin kuin Suomessa; En ole koskaan kuullut Chamanculossa yhdenkään lapsen itkevän ja kiukuttelevan ostoksilla. Toisaalta olen nähnyt lukemattomia kertoja aikuisia hakkaamassa lapsiaan jopa julkisilla paikoilla. Myös opettajat kouluissa harrastavat vielä ruumiillista kurittamista. Opettajien perustyökalu onkin keppi, jota heilutetaan luokan edessä muistutuksena huonon käytöksen seurauksista.

Tässä nauhoitan kolmasluokkalaisten lukuhetkeä Chamanculossa.

Tätä kirjoitusta nyt jälkikäteen julkaistessani oma lapsi on jo tulossa ja toivottavasti osaan sitten kasvatukseen poimia ne hyvät asiat kummastakin kasvatuskulttuurista.

Terveydenhuoltoa Chamanculossa

Taas on tullut taukoa kirjoittelusta, mutta ehkäpä internetin järjestyminen kotiin auttaa. Työrintamalla täällä Maputossa on tapahtunut taas kaikenlaista, mutta tällä kertaa ajattelin kirjoittaa käynnistä paikallisella terveysasemalla. 

Pienestä nuhasta jatkunut inhottava yskä on vaivannut jo muutaman päivän ja apteekista ilman reseptiä saamani yskänlääke ei auttanut, joten päätin käydä lääkärinvastaanotolla. Keskussairaala sijaitsee lähes toisella puolen kaupunkia ja jonot sinne ovat aina pitkät, niinpä päätin mennä Chamanculossa sijaitsevalle klinikalle. Olin aikasemminkin käynyt siellä tekemässä malariatestin, joka tuolloin osoittautui negatiiviseksi ja seuraavana päivänä sain positiivisen tuloksen toisesta laboratoriosta. Saattaahan olla ettei aivan alkuvaiheessa malaria vielä näy pikatestissä, mutta jokatapauksessa ei välttämättä ollut kovin luottavainen olo kun tällä kertaa astelin klinikan ovesta sisään.

Klinikka sijaitsee Chamanculossa, vilkkaan kadun varrella, Fejardon markkina-alueella. Katu on päällystetty, mutta lähes aina tie on asuinalueelta kulkeutuneen hiekan peitossa ja ohi kaahailevat autot nostavat ilmaan hienoa pölyä jalankulkijoiden ja kauppaatekevien harmiksi. Klinikka on rakennettu tavalliseen asuinrakennukseen ja osittain sen pihalle, joka on katettu aaltopellillä. Rakennus sinänsä on kohtalaisen siisti ja puhdaskin, mutta varustus ei ole hääppöinen ja tuntuu kieltämättä oudolta suomalaiseen sairaalan verrattuna. Odotusaulan yhteydessä on pari patjaa lattialla, joilla tiputusta tarvitsevat potilaat tai sellaiset, jotka eivät pysty istualtaan odottelemaan vuoroaan, makaavat.

Villas klinikka Chamanculossa

Odotusaulassa on kaksi pitkää puista penkkiä, joilla odotellaan omaa vuoroa toimenpidehuoneeseen, jossa klinikan yksi ja ainoa lääkäri ottaa vastaan. Odotusaulasta näkee toimenpidehuoneeseen ja kaiken mitä siellä tapahtuu. Ennen toimeenpitohuoneeseen menoa kaikki potilaat punnitaan odotustilassa lisäksi mitataan lämpö ja verenpaine.

Tänään ei ole paljon potilaita ja minun vuoroni tulee pian. Kahdesta pienestä tilasta koostuvassa toimenpidehuoneessa on minun lisäkseni samaan aikaan hoidettavana noin 6-vuotias suoraa huutoa huutava pieni tyttö ja tiputuksessa makaava vanhempi nainen. Istun valkoisella muovijakkaralla ja yritän väistää pulleaa hoitajaa, joka yrittää koko painollaan pitaa huutavaa tyttöä paikoillaan toimenpidevuoteella. Lääkäri hoitaa meitä kaikkia yhtä aikaa.

Verenpaineeni mitattuaan lääkäri kysyy minulta: "mitä tunnette?" Selitän että paha yska on vaivannut jo pari päivää. Lääkäri kirjoittelee paperiin ja kysyy pari lisäkysymystä. Kertaakaan koko viisiminuttisen aikana hän ei katso minuunpäin tai selitä mikä mahdollisesti on ongelma. Reseptin ja lähetteen malariatestiin lääkäri kirjoittaa pieniin kierrätyspaperilappuihin ja kehottaa pyytämään lääkkeet respasta. Yritän kysyä mitä nämä lääkkeet mahtavat olla ja lääkäri hermostuneesti mainitsee vain lääkkeen nimen ja viittaa poistumaan. Jaaha...yritän tavata lääkäri määräystä ja kysyn ohikulkevalta hoitajalta lääkkeistä. Ilmeisesti jokin suonensisäisesti annettava lääke ja suunkautta hengitettävää olisi tarjolla seka malariatesti. Kiitän hoitajaa ja poistun vähin äänin paikalta. En ole neulakammoinen, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa riittää että en anna kenenkään sohia neuloilla ennenkuin itse tiedän mitä se sisältää ja mitä varten. Lisäksi lappuseen kirjoitettu hinta, 3000 Mt, on pöyristyttävä summa yskän hoitoon. Mikään lääke ei tällaisella klinikalla maksa paikallisen kuukausipalkkaa ja antibiootteja saa pillereinä joka kulma-apteekista.

Onneksi hintaa, tälle täysin turhalle lääkärikäynnille tuli vain vajaat 3 euroa ja illalla kotiintullessani oli vierailulla tuttu lääkäri, joka neuvoi oikeat lääkkeet ja tuurilla sattui vielä kotiapteekista sellaiset löytymään. 

Lämmölla muistellen Suomen terveyspalveluita ja toivoen terveyttä kaikille, erityisesti täällä Suomen terveyspalvelujen ulottumattomissa asuville! 

P.s. täältäkin löytyy hienoja sairaaloita ja klinikoita, jos haluaa maksaa maltaita.

Kotiapulaiset kunniaan

Mosambikissa kaikilla on kotiapulainen (empregada) tai useampi. Tai siis kaikilla, joilla on vähintään varaa maksaa apulaisen minimipalkka, joka on ilmeisesti noin 2500 Mt/kk (n.63 €). Tällä hinnalla saa kotiin apulaisen, joka tekee kaiken haluamasi puolestasi ja tulee töihin 6:na päivänä viikossa, vähintään 8 tuntia päivässä. Kuulostaako houkuttelevalta?

Viidestä asunnosta, joissa olen Maputossa asunut, kolmessa on ollut apulainen ja olen edelleen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Olen lapsesta asti tottunut tekemään kotitöitä ja ruuanlaitosta pidän erityisesti. Jos en saa kotona tehdä mitään hommia, ei se tunnu kodilta. No siinä se apulainen sitten pyörii koko päivän ja pitäisi osata antaa käskyjä. Ei sitten luonnistu yhtään meikäläiseltä. Ja kuten vierailemassa ollut serkkuni totesi, he ovat aina tiellä, jos itse jotain haluat tehdä. Rohkeammat jo kauemmin talossa olleet saattavat jopa kieltää isäntäväkeä tekemästä kotitöitä, jos hän niitä yrittää tehdä.

Maputossa kotiapulaiset ovat perinteisesti naisia, joko nuorempia tai sitten jo kypsemmässä iässä olevia rouvia. Monelta paikalliselta asiaa kysyessäni, vanhemmat naiset ovat parempia; nuoret ovat kuulemma liian ovelia, eikä heihin voi luottaa.

Yllätyksekseni Beirassa naisia ei kotiapulaisina juuri näy. Kaikki apulaiset ovat nuoria miehiä. Ensimmäistä kertaa beiralaisessa kodissa vieraillessani erehdyin jopa poskisuutelemaan hämmentynyttä miespuolista kotiapulaista, koska luulin häntä ystävän sukulaiseksi. Etikettivirhe! Minun puolestani saa vähän sekoittaa näitä palvelija-herra rooleja…ehkä alan poskisuutelemaan kaikkia tapaamiani kotiapulaisia.

Kotiapulainen Victor Beirassa, nukkui yonsa parvekkeella

Beirassa näin myös kerrostaloasunnon varusteltuna huonekohtaisella hälytysjärjestelmällä, jonka avulla kotiapulainen kutsutaan paikalle. Tässä asunnossa järjestelmä ei kuitenkaan enää toiminut ja sen sijasta apulaisia kutsuttiin koilottamalla asunnon laidasta toiseen milloin mihinkin puuhaan.

Mars huoneeseen 10. Isantavaki odottaa palveluanne.

Olen mietiskellyt, että tämä maan sisäinen kulttuuriero, kotiapulaisten sukupuolesta, varmasti vaikeuttaa vähänkoulutettujen naisten työllistymistä pohjoisemmassa Mosambikissa, missä siis kotiapulaiset ovat miehiä. ”Naisten ja miesten työt” ovat edelleen vahvoja Mosambikissa, joten jos palkalliset kotityön työpaikatkin menevät miehille, ei naisille, etenkään nuorille ja kouluttamattomille, jää paljoa vaihtoehtoja.

No jokatapauksessa, nyt kun asun kahden paikallisen miehen kanssa, jotka koko ikänsä ajan ovat eläneet kotiapulaisten ympäröimänä, olen myöntynyt sellaisen olemassaoloon myös pienessä kodissamme. Uuden työn johdosta, en (onneksi) paljoa apulaiseen törmää, sillä hän tulee jo minun lähdettyäni töihin ja on ehtinyt jo lähteä kun minä palaan kotiin. Olen myös kieltänyt häntä tulemasta lauantaisin, sillä haluan rauhassa herätä ja halutessa kipsutella vaikka kalsareissani edes kerran viikossa kahvinkeittoon. Tähän loppuun voisi heittää vielä kliseen: ”maassa maan tavalla” ja ainakin tarjoan yhdelle naiselle työpaikan.

Oi kotimaani

Viisi viikkoa takana Suomilomaa ja paluu arkeen on taas edessä.  Suomessa ollessani Mosambikin elämä tuntuu unelta ja toisaalta taas aina Mosambikissa ollessani Suomi tuntuu niin epätodelliselta. Hyppääminen näiden kahden maailman välillä ei kuitenkaan ole vaikeaa; siinä auttavat vähintäänkin aina kahden päivän pituinen matkustus, jonka aika kulttuurierot ja ympäristö  vähän niin kuin liukumalla vaihtuvat.

Maputosta bussilla lähdettäessä Johannesburgiin päin ympäristö alkaa siistiytyä ja heti rajan jälkeen sekä metsät että pellot ovat eurooppalaisittain siisteissä riveissä. Etelä-Afrikasta ja yleensä yhden tai kahden kansainvälisen lentokentän aikana porukka alkaa kansainvälistyä ja vaaleaa väriä näkyä jo enemmän. Mikäli viimeinen vaihto on esim. Amsterdamissa tai Berliinissä, Helsinkiin lähtevän lennon portilla kuulee jo suomeakin ja ensimmäiset väristykset oman kielen käytöstä alkavat. Jos on rahaa ja onnea ollut ja lento on Finnairin, saattaa tarjolla olla jopa Hesari tai jotain ruisleivän tyyppistä.

Tällä kertaa tunsin ensimmäistä kertaa oikein riemua Suomeen lähtemisestä. Oli kova ikävä vanhempia, yhtä vielä elossa olevaa isovanhempaa ja tietenkin ystäviä. Saunaa, ruisleipää, järviä ja muuta suomalaista myös kaivaten, mutta jo vähenevässä määrin.

Reilu kuukausi meni kuin siivillä: saunoin lähes joka päivä, ratsastin hurmaavilla issikoilla pohjanmaan metsissä ja pelloilla, istuin laiturilla katselemassa järvimaisemaa, ajoin autolla ympäri Suomea yli 2000 kilometriä, juhlittiin kesäyössä kavereiden kanssa aamuun asti, naurettiin, itkettiin, muisteltiin ja suunniteltiin tulevaa. Yhtään kertaa ei tullut kulttuurishokkiolo, mikä aina ennen Afrikasta tullessa on iskenyt kotimaassa ja nautin olostani täysillä.

Issikoiden selassa Pohjanmaalla, Malkakoskella

Onnellisena onnenpyorassa

Suonenjoki haltuun

Myös ensimmäistä kertaa pois lähtiessä tuntui että olisin vielä mielellään jäänyt Suomeen ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun näin Suonenjoen juna-aseman ja isän vilkuttamassa junan ikkunasta. Mietin ennen lähtöäni miksi en enää tuntenut niin suurta hinkua palata Afrikkaan kuin aikaisemmin, eikä Suomessa olo tuntunut yhtään hullummalta. Ensinnäkin luulen että olen aikuistumassa ja tunnen olevani jo niin itsenäinen, pesästä pois lentänyt, että välimatkaa vanhempiin ei enää tarvitse itsenäisesti elämiseen. Toiseksi, rakas isoisäni alkaa olla jo melko vanha ja haluaisin viettää hänen kanssa enemmän aikaa kuin kerran vuodessa, puhumattakaan kaikista muista rakkaista.

Nyt kun Maputon valot jo häämöttävät, tuntuu hyvältä palata. Bussi on täynnä iloista puheensorinaa ja ikkunoista näkyy Afrikan laskeva aurinko. Kaikki Afrikassa käyneet tietävät kuinka lumoava tuo pieni hetki ennen pimeyttä on. Sukat pakkasin jo laukkuun rajalla ja alkoi melkein jo naurattaa rajalla säätäminen viranomaisten kanssa. I´m back home!

Muutosten matkassa

Toukokuun alussa istuin sängylläni kodissamme Malangassa ja katsoin kun vesi lilluu pitkin kaunista parkettilattiaa. Naapurin vesiputki, joka kulkee asuntojen välisen seinän välillä, poksahti eräänä aamuna ja vesi valui olohuoneemme seinästä pitkin asunnon lattiaa aina keittiöön asti. Laskeskelin mielessäni millainen lasku korjauksesta tulee. Eipä jäänyt minun maksettavakseni, mutta siinä mopin varressa ollessani ei naurattanut. Tulvan jälkeen, tietenkin minun syntymäpäiväni viikolla sairastuimme, minä ja kaksi kämppistäni, malariaan. Onneksi malaria oli kahden rastin, lievempää tyyppiä, joten lääkkeet saatuamme olimme kaikki jo neljän päivän jälkeen sairastumisesta, jalkeilla.

Uuden kodin siivousurakka

Poijjaat pihansiivoustalkoissa (=yksi tekee ja muut kattoo vierestä)

No näitä sattuu, mutta elämä on taas vaihtanut suuntaansa ja tällä kertaa näyttää että Jaanan elämänkertomukseen tulee taas luku, jota ei helposti unohda. Niinpä tämän blogin sisältö muuttuu ja luvassa on tarinoita uudesta elämästä Mosambikissa.

Vuoden ETVO vapaaehtoisjakson loputtua jäin Mosambikiin kuulostelemaan josko töitä löytyisi. Jyväskylän maisteriohjelmaan eivät edes kutsuneet haastatteluun, joten näyttää että akateeminen ura on meikäläisen osalta jos ei nyt poissuljettu niin ainakin lykkääntynyt. Parin kuukauden ajan näytti siltä että töitä ei Mosambikista löytyisi kunnes olin illanvietossa Chamanculossa sijaitsevan Sigauque projektin konsertissa. Oli sateinen päivä ja yleisöä oli vähemmän kuin bändissä soittajia. Yleisökadon johdosta ehdin juttelemaan projektin luojan, kanadalaisen muusikon ja yhteisömediahankkeita tuottavan yrittäjän kanssa. Kerroin että paluu Suomeen on edessä, koska töitä ei ole löytynyt. No nykyinen pomoni ehdotti tapaamista seuraavalle viikolle ja kappas uusi työpaikka oli siinä.

Ensimmäisen reilun kuukauden työjakson aikana olen tehnyt radiohaastatteluja Maputossa ja Gazan maakunnassa tulva-alueilla, editoinut, järjestellyt tapaamisia, toiminut baarimikkona ja kaikkea mitä en nyt muista. Enpä ole ennen tällaisessa työssä ollut, jossa joka päivä tulee opittua niin paljon uutta ja ihmetellyt kuinka kova luotto pomolla on meikäläisen kapasiteettiin. Joka päivä on menty niin kauas tutulta turvalliselta mukavuusalueelta, että tuskin sellaista enää onkaan ja kaikki nämä haasteet antavat vain järjettömästi energiaa joka päivään. Luultavasti vuoden vapaaehtoishengailun jälkeen juuri tällaista haasteryöppyä olenkin tarvinnut.

Uusi työkaveri

Ensimmäinen työkeikka Gazan maakuntaan, Chibuto

Uudelleensijoitusleiri Chibutossa

Radiohaastattelua tekemässä uudelleensijoitusleirillä Chibutossa.

Tulvassa kaiken menettänyt Gloria, väliaikaisen telttansa sisällä.

Casa Sigauque

Työpaikalla rakennustyömaata

Korruptiota ja baobabpuita Zimbabwessa

Beirasta matka jatkui kohti Maputoa Zimbabwen kautta. Reitti Zimbabwen ja Etelä-Afrikan läpi valittiin, koska Mosambikia vaivanneet tulvat olivat vieneet mukanaan pari siltaa Beiran ja Maputon väliltä ja ne on nyt toistaiseksi korvattu rautaisilla, korkeilla silloilla. Menopelimme Altezza on kaikkea muuta kuin sovelias maastoauto Mosambikin kuoppaisille teille, eikä olisi mataluutensa vuoksi kulkenut väliaikaissiltojen yli. Eipä hätää; Reitti Zimbabwen ja Etelä-Afrikan kautta ei ole kuin parisataa kilometriä pidempi.

Beirasta lähtö myöhästyi, kuten aina, tällä kertaa noin 10 tuntia suunnitellusta. Auton dokumentit olivat lähtöhässäkässä jääneet Maputoon ja kaverit, joiden piti ne lentokoneella lähettää Beiraan, eivät saaneet sitä aikaiseksi. No keksimme, että skannatut paperit voitaisiin käyttää poliisiasemalla ja leimauttaa väliaikaisiksi dokumenteiksi. Tässä kohdassa unohdimme että Mosambikin poliisin lappuset ja leimat eivät välttämättä kelpaa rajan toisella puolen.

Kaikesta huolimatta lähdimme Beirasta kohti Zimbabwen rajaa illan jo hämärtyessä auto täynnä Manicaan jääviä sukulaisia. Manicaan saavuimme seitsemän aikoihin illalla ja raja menee kiinni kahdeksalta. Emme olleet ehtineet vaihtaa rahaa, nälkä ja väsymys vaivasivat. Onneksi sain ylipuhuttua kuskin ja jäimme Manicaan yöksi.

Aamulla suuntasimme rajalle, jossa saimme vaihdettua meticaleja dollareiksi. Valitsimme matkustuspäivän suhteellisen huonosti, sillä oli Zimbabwen itsenäisyyspäivä. Juhlapäivinä afrikkalaiset univormulliset nimittäin tahtovat olla ahneempia kuin arkena. Ilmeisesti korruptio on Zimbabwessa vieläkin suurempi ongelma kuin Mosambikissa, tai ainakin se siltä tuntui kuuden tunnin ajomatkan aikana. Virallisista tilastotiedoista (jos sellaisia yleensä korruptiosta on olemassa), en tiedä.

Machipanda raja-asemalla on tunnelmaa.... rallallaa ja tullisedän taskut ne vaan pullottaa

Jo rajan ylitys oli ajateltua vaikeampaa. Ensimmäinen yllätys oli viisumi, joka minulle piti ostaa á 30 $. Seuraavaksi autolle vaadittiin vakuutusta á 90 $, jonka oikea hinta on 50 $, ylimääräiset 40 $ menivät ilmeisesti kahden välimiehen ja tullivirkailijan taskuun alkuperäisten dokumenttien puuttuessa. Rajasta noin kilometrin päässä oli ensimmäinen poliisipartio odottamassa; Autosta puuttuu heijastimet sekä edestä että takaa, vaahtosammutin ja kahdesta varoituskolmiosta puuttuu toinen. Listauksen jälkeen naispoliisi ilmoitti viileästi sakon (taskuun menevän summan): 50 $. Tässä vaiheessa alkoi käämit palaa. Tinkasimme hetken ja maksoimme 9$ nyrpistelevälle poliisille. Noin 10 kilometrin päässä sama teatteri uudestaan; Tällä kertaa väitimme kivenkovaan että rahaa ei ole pyörylän hyrrää, joka oli lähes totta, sillä vaihtamamme rahat olivat jo melkein loppuneet rajalla ja ensimmäisellä poliisipysäytyksellä. Onneksi leppoisampi poliisisetä päästi meidät lähtemään ilman lahjontaa. Varmaan oli setä aloittanut itsenäisyyspäivän vieton ajoissa. Harmi vain että paikassa, jossa poliisi meidät pysäytti, myytiin hienoja kivipatsaita. En tietenkään voinut kaivaa kukkaroa esiin ja ostaa matkamuistoa jäljellä olevilla hätädollareilla.

Zimbabwesta ylijääneitä dollareita ei kaikkia voi Maputossa vaihtaa, kuntonsa vuoksi

Näytti siltä, että matkasta Zimbabwen läpi tulisi kallis ja lahjonnan täyteinen, joten suuntasimme lähimpään kaupunkiin nostamaan lisää rahaa ja löysimme onneksemme autoon vaaditut heijastimet (2$). Ilmeisesti poliisin silmään ensimmäiseksi osuvat heijastintarrat auttoivat ja saimme olla loppumatkan rauhassa poliisipartioilta. Luultavasti asiaa auttoi myös, että poimimme kyytiin poliisiviranomaisen, joka oli liftaamassa tienvarressa. Herra oli ilmeisesti rivipoliisia paremmassa pestissä ja tarkistuspisteillä tummennetun takalasin alas laskettuamme poliisit nyökkäsivät vain hyväksyvästi ja toivottivat hyvää matkaa.

Kaupungista lisävarusteita autoon

Maisemaa matkanvarrelta

Vaikka törkeä korruptio oli alkanut jo tökkiä todella pahasti ja koko Zimbabwe alkoi tuntua vähemmän viehättävältä paikalta, maisemat olivat kauniita. Paljon suuria, taianomaisia baobabpuita, joita en aikaisemmin ole nähnyt. Teki mieli pysähtyä joka puun kohdalla ottamaan kuva. Radiosta kuunneltiin hetki Mugaben itsenäisyyspäivän puhetta ja loppuaika tutustutettiin paikallista poliisisetää mosambikilaisen marabentan ja passadan salaisuuksiin.

Beit Bridge

Siellä minä oon puun juurella jos oikeen tarkasti katsoo

Etelä-Afrikan rajalle saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä. Heti autosta noustuamme pari hännystelijää hyökkäsi heti kimppuumme. Todella ärsyttäviä välimiehiä on harmiksi asti Zimbabwen puoleisilla raja-asemilla. Neuvoja tulee vaikka niitä ei pyytäisikään ja ohjeistus jatkuu vaikka niistä kieltäytyisi. Ja tämähän ei tietystikään ole ilmaista. Passin leimaamisessa ei ollut mitään ongelmia, kun jätti välimiesten virheelliset neuvot huomiotta ja auton papereiden kanssa yllättävän ystävällinen passintarkastaja neuvoi oikean pöydän ääreen dokumenttien kanssa. Heti nähtyäni limaisen, isomahaisen äijän pöydän takana, tiesin että ongelmia oli luvassa. Kopiot ja Mosambikin poliisin lippulappunen eivät kelvanneet. Kysyessämme mitä voisimme tehdä, jotta voisimme palata kotiin, erittäin yhteistyöhaluton virkailija sanoi että meidän täytyy pyytää faksaamaan dokumenttien kopiot raja-asemalle. Niin, meillähän oli kyllä ne kopiot siinä pöydällä…mutta ei auta. Hetken siinä höyryjä päästellen ja hätääntyneitä välimiehiä (eivät nimittäin meiltä penniäkään saaneet) hätistellen päädyimme taas lahjomaan, á 20 $. Samaan aikaan, joutui ainakin kaksi muutakin ulkomaisen auton rekisterinkilpien omistajaa lahjomaan samaista virkailijaa. Luultavasti herra oli erittäin lahjakas keksimään syitä miksi dokumentit eivät kelpaa. Iso mahakin jo sen todisti.

Näin meni ensimmäinen vierailuni Zimbabween. Vahingosta viisastuu ja seuraavan kerran sitten ne alkuperäiset dokumentit mukaan ja auto varusteltuna maailmanloppua varten.

Etelä-Afrikassa ei mitään ihmeellistä. Aina Mosambikin kehittyneempään naapuriin saapuessani, tuntuu kuin tulisin Eurooppaan. Toki siinä taas sählättiin yöpaikan kanssa, jota ei tietenkään oltu etukäteen varattu. Nelspruitissa sattui juuri samana päivänä olemaan rallitapahtuma ja jok ´ikinen hotelli oli täynnä. Keskellä yötä sitten ajeltiin edestakas Nelspruitia ja parin tunnin etsinnän jälkeen löysimme viimein pienen, edullisen hotellin, josta huone löytyi. Ja sieltä tuli lämmintä vettä suihkusta!!!

Nelspruitin majapaikan terassilta. Kahden lämpimän suihkun jälkeen kelpasi jatkaa matkaa.

Nelspruitin majapaikkamme puutarhan veistos...siinä on seepraperhe joutumassa leijonan suihin